Minulta kysytään usein syitä siihen miksi pelaan yksin, mutta harvoin olen asiasta ääneen puhunut. Minä hämmästelen enemmänkin sitä, että siinä on ylipäätänsä jotain ihmeellistä. Nyt ajattelin siitä teille puhua, joten kerääntykäähän tähän ympärille niin yritän kertoa miksi.

257439 halo 4Minä tykkään pelata yksin. Siinä se. Riittääkö se vastaukseksi? Oletettavasti ei. Pelaajana janoan hyviä tarinoita, hyviä henkilöhahmoja, upeita maisemia jotka vievät mennessään, pelottavia pimeitä käytäviä, niitä pikku detaileja joita ihastella ja suuria räjähdyksiä joita tuijottaa suu vaahdossa. Diablossa voin ihastella ruudulle läiskyvää verilöylyä, Destinyssä saan olla yksinäinen taistelija avaruudesta tulleita valloittajia vastaan, World of Warcraftissa voin eläytyä hahmooni, jos siltä tuntuu… Lista on pitkä ja sanomani sekava. Kaiken takana on se yksinkertainen seikka, että nautin tehdä näitä asioita yksin.
Harvoin kaipaan ketään mukaani. Määrään itse oman tahtini. Ihastelen maisemia juuri niin pitkään kuin itse haluan. Jos peli ei etene minun toivomallani vauhdilla en välttämättä nauti olostani. Yksi syy on siis vauhti joilla pelissä edetään. Pelaan, koska se on minulle yksi tapa rentoutua. En osaa rentoutua, jos joudun juosta jonkun perässä jatkuvasti enkä voi pysähtyä ihmettelemään kaukaisuudessa siintäviä vuorenhuippuja, juuri saamaani uutta asetta tai vaikkapa tilannetta sillä hetkellä sopivasti värittävää musiikkia. Kuinka usein jäinkään vain ihastelemaan neljännen Halo-pelin upeita maisemia ja sen näyttävää ulkomuotoa. Ja kohta jo korviin kantautui muiden ääni “Tule nyt sieltä ihastelemasta.”

Nuorena kaksinpelejä tuli pelattua pikkuveljen kanssa mahdottoman paljon. Olis SNESin Turtles In Time ja Super Mario Kart, Playstation Kakkosella Conflict Desert Storm sekä Baldur’s Gate: Dark Alliance. Nipa KuusNepa ja Playstation tarjosivat myös omat pelinsä. Yhdessä pelaaminen ei siis ole vierasta. Se vain loppui olemasta osa elämääni jossain kohtaa.

Ensimmäinen Diablo vei minut sellaiseen maailmaan, josta en ollut edes unelmoinut. Kaikki, siis ihan kaikki, oli pelissä niin mielettömän vahvasti syvälle sisimpään iskevää, että pieni Sami oli koukussa. Vuosia myöhemmin peliin tuli toinen osa ja hiirikäsi huusi hoosiannaa. Koskaan en siltikään Diablo kakkosta kenenkään kanssa pelannut. Homma meni jopa niin pitkälle, että tarinan edetessä ensimmäinen mukaan lyöttäytyvä NPC-amazoni sai kenkää heti, kun siihen oli mahdollisuus. Ajoin kaksikkomme suoraan vihollisten keskelle ja pakenin taidokkaasti jättäen apurini vihollisten keskelle tapettavaksi. Henki pois ja maailma oli taas minun. Sama pätee oikeastaan kaikkiin peleihin jossa “ylimääräiset” hahmot eivät ole tarinalle olennaisia hahmoja.

World of Warcraft tarjosi minulle kaikkea sitä mitä halusin. Huikeat maailmat, mielenkiintoisia hahmoja, seikkailtavaa ja paljon kerättävää herkkua. Siellä oli myös todella paljon muita pelaajia. Ensimmäinen WoW-hahmoni, Shanti-niminen rogue, oli hyvin arka eikä koskaan hankkiutunut muiden seuraan. Pelasin World of Warcraftia vuosia ilman kiltoja tai sen suurempia kaveriryhmiä. Viihdyin pelin ääressä täydellisesti yksin. On toki myönnettävä, että tällainen vuosia kestänyt erakoituminen muista pelaajista rajoitti vahvasti endgame-osastoa. Eipä tullut Illidania, Nefariania tai C'Thunia koskaan edes nähtyä. Valinta oli silti minun ja olin siihen pääasiassa tyytyväinen.

Yksi iso syy on myös se, että en rehellisesti sanottuna ole löytänyt kovin montaa jonka kanssa yhteispeli toimisi juuri niin kuin itse haluan. Hyviä kokemuksia on helppo listata. Kuten jo aiemmin kerroin, nuorempana veljen kanssa pelaaminen sujui täydellisesti. Osasyynä saattoi olla se, että hoidin isoveljen roolia ja pikkuveljen rooliksi jäi “kuuntele ja tottele”. Toinen mahtava kokemus kaksinpelistä on muutaman vuoden takaa Jasonin kanssa. Dead Space 3 ja tarina siitä, miten Isaac Clarke ja John Carver taistelivat läpi tuskan ja painajaisten. Vauhti oli juuri sopiva ja molemmat pelaajat uppoutuivat täydellisesti hahmoihinsa ja tarinaan. Ehkä avainsana tässä olikin eläytyminen. Samalle tasolle viety eläytyminen ja tunnelmointi ohjaa pelikokemuksen niille raiteille jota pitkin oma vaunukin usein kulkee.

Entäs sitten paljon puhuttu World of Tanks? Ei siinä voi pelata yksin tai piilotella puskassa muista välittämättä. Tai… voi, mutta sillä ei pitkälle päästä. Tankkipeli vaatii usein tiimipelaamista täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Kommunikointi on usein vajavaista ja toisen pelaajan liikkeistä täytyy lukea mitä hän aikoo. Onneksi konttorista löytyy aisapari Joni “Tankintuhoaja”. Yhteispelimme on nautinnollista ja toimivaa. Pelityylimme toimii yhteen erittäin hyvin ja tulosta tulee.

Muitakin esimerkkejä on. Ja miksi ei olisi. En minä ehdoton ole sen kanssa, että pelaamisen pitäisi tapahtua yksin. Sebun kanssa Kiekkokornerissa lätkitty kiekko ei ole mitenkään vastenmielistä. Se on kivaa. Rinin kanssa pelattu Lord of the Rings: War in the North meni yhdessä varmaan kaksi kertaa läpi ja homma oli erittäin miellyttävää. Kurren, Jasonin ja muiden kanssa kullien rakentelu Minecraftissa oli eeppisen koukuttavaa puuhaa. Yhdessä pelaaminen sujuu siis edelleen, mutta myönnän, että nämä tapahtumat ovat melko harvassa. Ja jos te kysytte miksi, niin jotakuinkin noin minä vastaan. 

Huomasin tätä kirjoittaessani, että omassa päässäni selkeästi leijuva ajatus onkin hyvin vaikea tuoda esille tekstimuotoon. Pelko siitä, että minua ei ymmärretä kalvaa mieltä. Kuvitelma siitä, että minun pitäisi oikeasti puolustella itseäni on harhainen ja turha. Silti se väijyy taka-alalla ja tämänkertainen blogi meinasi kääntyä puolustuksen puheenvuoroksi, vaikka syyttäjä ei ole edes salissa.

Loppuun on todettava näin. Veikkaan, että syy on se, että minä en vain tiedä paremmasta. Pitäisi ottaa enemmän riskejä ja antautua moninpelin syleilyyn. Kateellisena kuuntelen, kun Jason ja Mika kertovat yhteisistä Saints Row -kokemuksistaan. Minäkin haluan… Miksi en siis uskalla uhrata enempää aikaa toisille? Veikkaan, että näiden syiden esiinkaivaminen tarvitaan nahkainen sohva ja henkilö jolle pitää maksaa. Ja ei, en tarkoita sitä nahkaista sohvaa.

Kommentit   

0 # Miika 11.10.2015 22:53
Hmm, itselleni on käynyt hyvinkin samalla tavalla. Nuorempana tuli pelattua montaakin nettipeliä (Kyntteri, UT jne. Mörpit taas eivät ole koskaan maistuneet, kokeiltu on WoW:ia ja Anarchy Onlinea muun muassa), mutta nyt sekin puoli on loppunut aivan totaalisesti. Ehkä vaan nautin omasta ajastani niin paljon nykyään, että en halua paljon muita ihmisiä sitä vapaa-aikaani "häiritsemään"? Ikään kuin tätä samaa asiaa sivuava pointti on tungetteleva kaupan myyjä tai mielestäni hirvittävin kirous nykyään, nettikauppojen sivuilla olevat "myyjät"... Ei nettikaupan sivua, ettei jostain ponnahda joku pop-up ja tuntematon juippi(/tar) häiritsee rauhaani "Voinko auttaa/mitä etsit?" otsakkeella... -> käyn yleensä nettikaupoissa joissa tuollainen on, silloin kun palvelu ei ole avoinna. Ärsyttävää ;)
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
0 # Drake 12.10.2015 11:43
Hyvä kirjoitus, olen saman asian huomannut omalla kohdalla. Nykyään tulee lähes täysin pelattua yksin, jotain satunnaisia NHL moninpelihetkiä lukuunottamatta.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
+1 # Jani 12.10.2015 14:39
Aika. Mun kohdalla yksi iso osatekijä on nimenomaan aika. Yksin kun pelaa sinulla on aina sopiva aika pelata pelejä ja juuri sitä peliä jota haluat. Olen elämästäni noin viisi vuotta käyttänyt päivittäin online roolipelin parissa ja kilta toiminta on tullut tutuksi. Se on jatkuvaa aikataulujen sovittamista ja draamaa siitä, kun ihmiset eivät ole paikalla kun pitäisi.

Seuraava isompi moninpeli kokemus vuosiin olikin sitten Destiny. Haluaisin pelata sitä enemmän, koska peli on vain yksinkertaisesti hyvä, mutta jotta siitä saisi sen todellisen hyödyn irti, niin tarvittaisiin tiivis yhteen pelaava ryhmä. Toki yksin pelaaminen onnistuu, mutta tuntuu tylsältä pelata peliä, jossa tietää olevan jotain jota ei voi yksin ikinä saavuttaa. Yritin pariin kertaan, mutta aina sama lopputulos. Raidit on jo osan porukan kesken menty tekemään etukäteen, eikä sovittuun aikaan. Niinpä homma hajosi jo alkuunsa.

Miksi siis tuhlata ja vaivata itseään aikatauluilla, kun voi keskittyä nauttimaan peleistä yksin? Ymmärrän Samin pointit todella hyvin, koska myös itse pelaan nykyään paljon yksin. Moninpelaaminen on todella hauskaa ja pelihistoriani yksi parhaista ajoista ja muistorikkaimmista on edelleen tuo noin viisi vuotta. Sen tarvitsemaa aika määrää ja sitoutumista tiettyyn peliin en kuitenkaan enää halua itseäni koukuttaa ja MMO:t esimerkiksi saa pysyä kaukana omista pelilaitteista. Satunnaiset muutaman hengen kaverisessiot eivät ole kuitenkaan edelleenkään pois suljettuja.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
+1 # Haerski 12.10.2015 17:15
Olen Samin kanssa aivan samassa veneessä. Oma erakoitumiseni on kai sekoitus sopivien pelikaverien puutetta, sekä hyvin katkonaista pelitottumusta, mikä tekee usein pitkiin yhteistyösessioihin omistautumisesta vaikeaa. Kun tiedostaa, että ehdin/jaksan pelata tässä kohtaa ehkä tunnin, niin eipä sitä peliseuraa edes viitsi lähteä hakemaan. Pelaan sen hetken suosiolla itse omilla ehdoillani, enkä tuhlaa omaa tai muiden aikaa moninpelin ja aikataulujen kanssa säätämiseen.

Moninpelejä kyllä pelaan satunnaisesti. Battlefield 4 on erittäin lähellä sydäntäni, mutta silti harvoin pelaan tutun porukan kanssa. Myös samalle sohvalle kavereiden kanssa päädyttäessä pelailuksi se homma usein menee ja nautin kyllä näistä tilanteista, mutten erityisesti niitä kaipaa siitä huolimatta. Ne vain tapahtuvat, kun ovat tapahtuakseen.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
0 # Puhehuhe 24.10.2015 05:03
Itse pelaan 95% ajasta yksin. Vähän vaikea hakea sitä syytä miksi. Yksi syy on varmaan yksinäisen suden piirre, toisena se, että hoidan työni mielestäni paremmin yksin, kun ei ole kukaan kyttäämässä ja valvomassa.

Toki tämä ei tarkoita sitä että olen sooloilija. Jos on kyseessä joukkue tai tiimipeli ylipäätään, pyrin laittamaan 1000% likoon tiimin puolesta ja siihen, että kaikki saavat namia eikä ketään jätetä ns. ulkopuolelle. Yhtenä syynä on on melko varmasti se, että haluaa edetä omaa tahtia. Esim. co-oppia on käytännössä oltava sitten pakolla pelaamassa, vaikkei huvittaisikaan juuri sillä hetkellä. Ja jos ei huvita, niin eivät pelitkään etene. Vaikka kyseessä oliskin joku kerrasti laukeava ryhmäpelailu niin silti jostain helvetin syystä toteaa vain sisällään, että nautin tästä enemmän yksin. Koita sitä sitten selittää ja syitä siihenkin kaivaa.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
0 # N 09.12.2015 10:39
Minulla taas ongelma on se, etten osaa enään pelata yksin, vaikka haluaisin. Ehkä se juontaa juurensa MMORPG aikoihini ja siihen kun ehti enemmän pelaamaan MOBA-pelejä. Diablo 3 on ainoa poikkeus tässä, mutta siinäkin melkein väkisin joutuu hakemaan random partyn jos haluaa edetä tehokkaasti.

Siis ongelma on se että yksin pelatessa koen aina ettei siitä jää mitään "konkreettista" käteen. Voisin käyttää aikani myös muutaman paragon levelin hankkimiseen tai tehdä HotS dailyjä.

En nyt tiedä osaanko oikeen pukea sanoiksi, sitä mitä tarkoitan. Mutta muistan tunteen erittäin selkeästi silloin kun WoW:ia pelasin ja aina kun joku mielenkiintoinen yksinpeli julkaistiin mietin vain sitä pelatessani, että nytkin voisin farmata orea ja edistää engineeringiä edes yhden pisteen verran.

Tiedän, että se on ihan älytöntä, mutta en vain pääse siitä nalkuttavasta tunteesta eroon.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä