Tuijotan ulos ikkunasta. Oikea käsi veivaa laiskasti lusikkaa samalla kun vasen uppoutuu puolityhjään cashew-pähkinäpussiin. Herätyskellon torkkutoiminto havahtuu neljännen kerran. Aamuaurinko lymyilee jossain horisontin takana ja taivas on alakuloisen siniharmaa. Pääni nojautuu taaksepäin, huokaan syvään ja sukellan katonrajan haavekuviin. Jokin jossain murtuu.

Tasaantuminen on raivostuttavaa. Sielua musertavaa tyhjäkäyntiä, joka juo ahnaasti elämänilon sammiosta tippa kerrallaan. Kun luonnonvoimat on vihdoin taltutettu ja vuorenhuippu törröttää jalkojen alla, edessä on vääjäämättä kenties suomen kielen yksinäisin kysymys: mitä nyt?

katala tyopisteetHuoli epävarmasta huomisesta käy eittämättä henkisten voimavarojen päälle, mutta jos minulta kysytään, se on pienempi paha kuin se, että tietää tasan tarkkaan minkälainen päivä huomenna on luvassa. Juureutuminen paikoilleen ja uneliaan virikkeettömään valveuneen tuudittautuminen on nykyisessä maailmassamme petollisen helppoa, mutta kieltäydyn antamasta unilääkkeelle yliotetta. Se on toisinaan haastavaa, sillä vaikutus etenee elimistössä levollisesti, vaiheittain.

Olen aikain saatossa jättänyt loistavia työpaikkoja siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki ympärilläni on saavuttanut tasalaatuisen seesteisyyden kiintopisteen. Yhdeltä kantilta täydellisyyden, mutta toiselta - siltä omasta vinkkelistäni osuvammalta - elävän kuoleman kaltaisen puutostilan. Harmaan massan. Pelkkä ajatuskin moisesta saa selkänahkani väreilemään. Vaikka duunarimentaliteetti on persoonassani kenties jopa taiteilijaa vahvempi, se ei tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että haluaisin ahkeran luonteeni nettoavan tulosta ensisijaisesti luovan työni osalta. Se työ kun on erilainen kokemus joka ikinen päivä ja yö.

Kenties syynä on toisinaan ollut oma heikosti sävyjä erottava näkökenttäni ja eittämättä melkoisen äkkipikainen luonteeni, mutta kun eteeni on piirtynyt pääpiirteiltään identtinen eilinen, tänään ja huominen, olen ennen pitkää nostanut kytkintä. En vain kestä saman kaavan toistoa, kun sen homogeeniseksi piirtyneet ääriviivat alkavat varastaa huomion linjojen vivahteilta. Lopulta jostain sisäavaruuden kaukaisuudesta kantautuu se murtuva ääni ja sietokykyni ylittyy. Silloin jonkin on vain pakko… muuttua.

katala inspisUskon, että varsinkin monille aikuisikään ehtineille pelaajille lapsuudessa mielikuvitusta ja seikkailunhalua ruokkinut peliharrastus on nykyään huomattavasti lähemmin eskapismia ja oravanpyörän liikerataa häiritsevää sielunruokaa. Sitä se on monesti minullekin, varsinkin kun arkisen puurtamisen ja jännittävän vapaalennon välinen suhdanne menettää tasapainoaan ikävuosien karttuessa. On järjestäen haastavampaa ja haastavampaa löytää tilaa inspiraatiolle vastuun ja velvoitteiden puristusvoiman kasvaessa.

Loppujen lopuksi huomaan jahtaavani yhä samaa unelmaa kuin 16-vuotiaana: että arkeni olisi yhtä jännittävää seikkailua kuin se luova työ - musiikki ja kirjoittaminen etunenässä - jonka takia vilpittömästi uskon tätä elämää eläväni. Valitettavasti sen unelman häntä pysyttelee yhä kourani ulottumattomissa. Arjen ja inspiraation voimasuhdanne kallistuu alati ahdistavampaan epätasapainoon. Uusia mahdollisuuksia tule vastaan kuin satunnaisesti, ja niihin tarttuminen tylpistyy usein pettymisen pelkoon.

En jälleenkään varsinaisesti tiedä mihin olen matkalla näiden sanojen aallonharjalla, mutten jälleenkään viitsi liiaksi jäädä pohtimaan rivien väliin piiloutunutta motivaatiota. Jokin sisälläni kaipasi pakotietä ja kenties tämä sanojen kulkueeksi muovattu karjaisu täytti sen tarpeen. Ainakin toistaiseksi.

Sen nimittäin todeksi tiedän, että se kuuluisa murtuva ääni odottaa jo horisontin tuolla puolen. Toivottavasti uskallan vielä kuunnella sitä kun se lopulta kantautuu korviini.