Ihmiset ajautuvat erilleen hämmästyttävän vaivattomasti. Tulee uusia kiinnostuksen kohteita, perheenlisäystä ja työvelvoitteita. Vanhat piirit ja porukat katoavat ympäriltä kuin itsestään. Pari kertaa vuodessa vaihdetaan samat latteudet puhelimitse tai tietoverkkojen välityksellä, että nyt kyllä ryhdistäydytään ja käydään vihdoin vaihtamassa kuulumisia tuopposen yli. Nyökytellään välimatkan molemmin puolin, että nyt kyllä. Valitettavasti materialisoituminen niiden tuoppien taakse on niin kovin vaikeaa.

En oikeastaan koe olevani yksinäinen ihminen, mutta totta on sekin, että tätä nykyä puhelimeni ei pirise ellei minulta haluta jotain. Tunnen kuitenkin olevani jollain tasolla yksinäinen vain silloin, kun havahdun huomioimaan kuinka yksin todella olen. Kun tietoisuus eristäytyneisyydestäni velloo aaltona ajatusteni yli. Se on eriskummallisella tavalla ristiriitauttava tunnerykelmä, koska erakkoluonteena kaipaankin yleensä enemmän irtiottoa ja hajurakoa kuin tauotonta ihmiskontaktia. Toisaalta siksi kai olenkin elämäntapapelaaja.

matkantekija sivukujaKun matkustan, yksi henkisesti ravitsevimpia kokemuksia minulle on haahuilla päämäärättömästi tuntemattomassa kaupungissa yksikseni. Kaipaan eksymisen tunnetta ja jollain selittämättömällä tavalla sitä yksinolon valveuttavaa polttopistettä, jonka keskiöstä odotan alitajuisesti löytäväni jonkin uuden neronleimauksen tai sydämeni sopukoihin kätketyn oppitunnin. Haluan olla etäällä ja irrallaan. Kun Henry Miller kirjoitti, että kävelen ja kävelen kunnes löydän itseni, löysin niistä sanoista hyvin konkreettisesti itseni.

Vastaavasti inhoan syvästi tilanteita joissa edes epäilen joutuvani perustelemaan näitä mielihaluja. Olen loppujen lopuksi todella sinut omien outouksieni kanssa, enkä yksinkertaisesti osaa välittää kuinka jämäkästi istun toisen ihmisen käsityskyvyn piparkakkumuottiin normaalista. Kun totean etten välitä muiden mielipiteistä, en tee sitä ylpeys tai kapinamieliala edellä. En vain osaa selittää itselleni riittävän tyhjentävästi miksi minun pitäisi antaa painoarvoa toisen näkemyksille omasta sielunelämästäni. Mieleni palatsin ikkunoiden ulkopuolella saa ihan vapaasti arvailla neliöiden hyötykäyttöä, itsehän ne huonekalut lopulta järjestän.

Siksi kai nautinkin virtuaalimaailmojen matkantekijän roolista ja olen jollain tavalla jopa addiktoitunut siihen fantasiaan. Sivupolut ja pienet suuret seikkailut ovat minulle elintärkeitä pikapakoja oravanpyörän oppressiosta ja jos viitteellisen välillisestikin saan kartoitettua tuntemattomia mannuntaipaleita omaan ailahtelevaan suuntavaistooni nojautuen, tunnen kyntäväni kokemuksista sellaista sielunsatoa jota ei muualta voi korjata. Tiedostan myös lähestulkoon käsinkosketeltavalla tavalla kuinka henkilökohtainen ja yksilökeskeinen kokemus poikkeuksetta on. Olin sitten eksyilemässä Amsterdamissa tai Tamrielissa. Löydän mitä löydän tai olen löytämättä. Matka on joka tapauksessa ollut arvokas. Uusi koriste palatsiin.

Kaiken tämän taustalla on tietynlainen itsetuntoakin ylläpitävä miete: päätän olla yksin.

matkantekija siltaYstävättömyys ja siitä syntyvä eristäytyneisyys ovat ikävä kyllä myös omiaan kaivertamaan omanarvontunnetta arpisempaan uskoon. On helppo havahtua märehtimästä sellaisia ajatuksia, että liekö vika peilissä, kun ystävät ja toverit ovat kadonneet ympäriltä. Onko oma syy kun ketään eivät ne kuulumiset oikeasti kiinnosta. Moiset melkoisen lohduttomat ajatukset ovat tehokas väline ajamaan ihmisen eskapismiin. Tiedetään, aika masentava ajatus, mutta jos lopputulos on edes jollain tasolla henkisesti tyydyttävä ja tyynnyttävä, ollaan voiton puolella. On kuitenkin parempi kääntää negatiiviset tuntemukset aktiivisuudeksi kuin passiivisuudeksi, oli mainittu liike sitten fyysinen tai tietokoneen ruudulla.

Osaltaan nuo yksinäiset pistoseikkailut pikselipakopaikkoihin ovat juuri samoista syistä erikoisella tavalla turvallisia, nimenomaan tunnepuolta tarkastellen. Matkaa halkovat ihmissuhdekoukerot, välirikot ja petokset ovat usein kertaluokkaa dramaattisempia ja yliampuvampia kuin oikeassa elämässä, mutta vastaavasti myös väistävät henkilökohtaisen tarttumapinnan kaikessa shakespearemaisuudessaan. Kun päähenkilön veljeskunnan komentajan pallia kuluttanut isähahmo aloittaa viimeisen näytöksen ampaisemalla jaloilleen huutaen “hahaa, minä olin kaiken takana!”, julkilausuma viiltää kertaluokkaa pintapuolisemmin kuin jokin mahdottoman arkinen pikkutapaus kuten kun saa tietää kavereiden veistelleen sinusta kakkelströmiä selän takana.

En suoraan sanoen oikein (taaskaan) tiedä mihin tämä mielenmaailmani maalailu on tähtäämässä, jos ylipäätään mihinkään. Mutta kun tapitan eteeni kirjautuvia sanojani raukein silmin aamubussin vilistäessä kilpaa auringonnousun kanssa kohti suurta tuntematonta, unenpöppöröisessä mielessäni vastausta kysymykseen ei tarvitakaan. Tärkeintä on matka, ei määränpää.

 

Kommentit   

+5 # Drake 03.10.2015 16:39
Jälleen kerran hieno ja mietteliäs kirjoitus. Olen huomannut saman asian myös omalla kohdallani.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
+4 # Makikou 03.10.2015 17:06
Täysin samaistunut fiilis tekstiin yksinäisyyden suhteen.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
+5 # Henri 03.10.2015 17:09
Osaan todellakin samaistua. Yksinäisyyden tunne on tuttu kumppani, joskus iskien jopa väkijoukoissa tai kaveriporukassa. Kesälomalla otin tavaksi harhailla kotikulmilla keskellä yötä. Syytä en tiedä, ehkä pakeneminen tai jonkinlaisen valaistuksen etsiminen.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
+1 # Urpokarhu 03.10.2015 22:25
Jokainen ihminen välittää jollain tasolla muiden mielipiteestä itsestään, jos ei ole masentunut. Se kuinka vaikeaa tuo on myöntää on eri asia, helpompi tapa on kovaan ääneen julistaa että ei välitä muiden mielipiteistä.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
+1 # MetalRain 04.10.2015 09:22
Hei, tää kirjoitus osui ja upposi. En tiedä ootko Jantso Jokelinin Matkaopas ei-minnekään kirjaa lukenut, mutta vähän samoissa teemoissa siinä liikutaan.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
+2 # T 04.10.2015 11:13
Okei, en ole siis ainoa. Kiitokset sinulle että näin vilpittömästi avasit mietteitäsi.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
+1 # Henkka 05.10.2015 01:00
Bro, nyt osuit ja upotit ihan huolella. Yksinäisyys, niin miellyttävä kuin se olotilana usein onkin, voi joskus vyöryä yli hyökyaaltomaisella voimalla. Sen alle musertuu. Se saa miettimään, ja kyseenalaistamaan.

Joskus niin käy huomaamatta. Ja kun huomaa, että Tomas Lindbergin huutama rivi "Dead but dreaming / Alone in a crowd" Disfearin Fiery Fatherissa viiltää useamman ihokerroksen läpi ja lihakseen saakka, niin tietää olevansa jälleen eräänlaisessa tienristeyksessä.

Kiitos tästä. Meillä on oma matkamme, mutta meillä on myös toisemme. Määränpää odottaa kyllä.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
0 # Kihve 05.10.2015 09:46
Hienoa että uskaltaa avautua äijä avata nuppiaan. monille yksinäisyys tarkottaa niin eri asioita, mutta pohjimmiltaan samaa. jotkut kammoksuvat sitä jotkut haluavat, itsekin kuulun jälkimmäiseen.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
0 # Big J 08.10.2015 20:43
Todella kauniisti kirjoitettu teksti. Ja sisältö täyttä timanttia. Kiitos!
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä