Ihmiset ajautuvat erilleen hämmästyttävän vaivattomasti. Tulee uusia kiinnostuksen kohteita, perheenlisäystä ja työvelvoitteita. Vanhat piirit ja porukat katoavat ympäriltä kuin itsestään. Pari kertaa vuodessa vaihdetaan samat latteudet puhelimitse tai tietoverkkojen välityksellä, että nyt kyllä ryhdistäydytään ja käydään vihdoin vaihtamassa kuulumisia tuopposen yli. Nyökytellään välimatkan molemmin puolin, että nyt kyllä. Valitettavasti materialisoituminen niiden tuoppien taakse on niin kovin vaikeaa.

En oikeastaan koe olevani yksinäinen ihminen, mutta totta on sekin, että tätä nykyä puhelimeni ei pirise ellei minulta haluta jotain. Tunnen kuitenkin olevani jollain tasolla yksinäinen vain silloin, kun havahdun huomioimaan kuinka yksin todella olen. Kun tietoisuus eristäytyneisyydestäni velloo aaltona ajatusteni yli. Se on eriskummallisella tavalla ristiriitauttava tunnerykelmä, koska erakkoluonteena kaipaankin yleensä enemmän irtiottoa ja hajurakoa kuin tauotonta ihmiskontaktia. Toisaalta siksi kai olenkin elämäntapapelaaja.

matkantekija sivukujaKun matkustan, yksi henkisesti ravitsevimpia kokemuksia minulle on haahuilla päämäärättömästi tuntemattomassa kaupungissa yksikseni. Kaipaan eksymisen tunnetta ja jollain selittämättömällä tavalla sitä yksinolon valveuttavaa polttopistettä, jonka keskiöstä odotan alitajuisesti löytäväni jonkin uuden neronleimauksen tai sydämeni sopukoihin kätketyn oppitunnin. Haluan olla etäällä ja irrallaan. Kun Henry Miller kirjoitti, että kävelen ja kävelen kunnes löydän itseni, löysin niistä sanoista hyvin konkreettisesti itseni.

Vastaavasti inhoan syvästi tilanteita joissa edes epäilen joutuvani perustelemaan näitä mielihaluja. Olen loppujen lopuksi todella sinut omien outouksieni kanssa, enkä yksinkertaisesti osaa välittää kuinka jämäkästi istun toisen ihmisen käsityskyvyn piparkakkumuottiin normaalista. Kun totean etten välitä muiden mielipiteistä, en tee sitä ylpeys tai kapinamieliala edellä. En vain osaa selittää itselleni riittävän tyhjentävästi miksi minun pitäisi antaa painoarvoa toisen näkemyksille omasta sielunelämästäni. Mieleni palatsin ikkunoiden ulkopuolella saa ihan vapaasti arvailla neliöiden hyötykäyttöä, itsehän ne huonekalut lopulta järjestän.

Siksi kai nautinkin virtuaalimaailmojen matkantekijän roolista ja olen jollain tavalla jopa addiktoitunut siihen fantasiaan. Sivupolut ja pienet suuret seikkailut ovat minulle elintärkeitä pikapakoja oravanpyörän oppressiosta ja jos viitteellisen välillisestikin saan kartoitettua tuntemattomia mannuntaipaleita omaan ailahtelevaan suuntavaistooni nojautuen, tunnen kyntäväni kokemuksista sellaista sielunsatoa jota ei muualta voi korjata. Tiedostan myös lähestulkoon käsinkosketeltavalla tavalla kuinka henkilökohtainen ja yksilökeskeinen kokemus poikkeuksetta on. Olin sitten eksyilemässä Amsterdamissa tai Tamrielissa. Löydän mitä löydän tai olen löytämättä. Matka on joka tapauksessa ollut arvokas. Uusi koriste palatsiin.

Kaiken tämän taustalla on tietynlainen itsetuntoakin ylläpitävä miete: päätän olla yksin.

matkantekija siltaYstävättömyys ja siitä syntyvä eristäytyneisyys ovat ikävä kyllä myös omiaan kaivertamaan omanarvontunnetta arpisempaan uskoon. On helppo havahtua märehtimästä sellaisia ajatuksia, että liekö vika peilissä, kun ystävät ja toverit ovat kadonneet ympäriltä. Onko oma syy kun ketään eivät ne kuulumiset oikeasti kiinnosta. Moiset melkoisen lohduttomat ajatukset ovat tehokas väline ajamaan ihmisen eskapismiin. Tiedetään, aika masentava ajatus, mutta jos lopputulos on edes jollain tasolla henkisesti tyydyttävä ja tyynnyttävä, ollaan voiton puolella. On kuitenkin parempi kääntää negatiiviset tuntemukset aktiivisuudeksi kuin passiivisuudeksi, oli mainittu liike sitten fyysinen tai tietokoneen ruudulla.

Osaltaan nuo yksinäiset pistoseikkailut pikselipakopaikkoihin ovat juuri samoista syistä erikoisella tavalla turvallisia, nimenomaan tunnepuolta tarkastellen. Matkaa halkovat ihmissuhdekoukerot, välirikot ja petokset ovat usein kertaluokkaa dramaattisempia ja yliampuvampia kuin oikeassa elämässä, mutta vastaavasti myös väistävät henkilökohtaisen tarttumapinnan kaikessa shakespearemaisuudessaan. Kun päähenkilön veljeskunnan komentajan pallia kuluttanut isähahmo aloittaa viimeisen näytöksen ampaisemalla jaloilleen huutaen “hahaa, minä olin kaiken takana!”, julkilausuma viiltää kertaluokkaa pintapuolisemmin kuin jokin mahdottoman arkinen pikkutapaus kuten kun saa tietää kavereiden veistelleen sinusta kakkelströmiä selän takana.

En suoraan sanoen oikein (taaskaan) tiedä mihin tämä mielenmaailmani maalailu on tähtäämässä, jos ylipäätään mihinkään. Mutta kun tapitan eteeni kirjautuvia sanojani raukein silmin aamubussin vilistäessä kilpaa auringonnousun kanssa kohti suurta tuntematonta, unenpöppöröisessä mielessäni vastausta kysymykseen ei tarvitakaan. Tärkeintä on matka, ei määränpää.