Opin joskus perustavanlaisen läksyn itsestäni ja siitä, millä puolen seison kun eriarvoisuus ja toisen yksilön umpimähkäinen lokerointi nostavat rumat naamataulunsa näköpiiriini. Kokemus urautui syvälle ja ymmärsin lukea sen uurteita vasta paljon myöhemmin. Osaltaan siksi, että tapahtumasarja koostui pikseleistä ja osaltaan siksi, että puolustin kadulla kiusaajien ympäröimäksi joutunutta ulkoavaruuden olentoa Star Wars: Knights of the Old Republicissa.

Osasin suhteuttaa pelissä muotoutuneen intergalaktisen partiopojan puolipersoonan tähän näppäimistöä naputtavaan partiopoikaan vasta kiikareilla mitattavan välimatkan päästä. Mutta tiedättekö mitä? Horisontin takaa kaikui oppitunti itsestäni.

peilikuva revanTosiasia on, että mikäli pelissä tarjotaan moraalisävytteisiä vaihtoehtoja, arkielämässä ylläpitämäni periaatteet ja ihanteet löytävät vääjäämättä tiensä myös avatarini toimiin ruudulla. Se tuskin on erityisen epätavallista, mutta toisinaan huomaan harmittelevani omaa kyvyttömyyttäni antautua aidon roolipelaamisen vietäväksi. En yksinkertaisesti kykene olemaan mulkku, eikä ilkimyksen leikkiminen ole koskaan jaksanut ylläpitää peli-iloani lopputeksteihin asti. Ennen pitkää luovutan, sillä jopa virtuaalihahmoille tekemäni vääryydet painavat harteillani kuin kivirinkka. Onhan moinen eettinen taipumattomuus hyväkin asia, mutta samalla omiaan sulkemaan tolkuttomasti ovia monihaaraisiksi sillisalaateiksi silputtujen pelien saralla.

Vastavuoroisesti tunnen usein vilpitöntä ylpeyttä siitä, kuinka helppo minun on kieltäytyä kullasta ja krumeluureista periaatesyistä, vaikkei kyseessä olekaan konkreettinen luopuminen. Mielenkiintoiseksi homma menee vasta siinä vaiheessa, kun eteen tarjoillaan valintoja vailla värikoodattuja moraalin arkkityyppejä. Sen vuoksi The Walking Deadin ja vaikkapa Fable II:n kaltaiset vaikeita, vaikeampia ja rehellisen vittumaisia valintoja kylvävät kokemukset ovat nousseet arvoasteikollani todella korkealle. Rakastan kierolla tavalla juuri niitä kinkkisimpiä arpakuution notkautuksia, jolloin mikään eteen annetuista vaihtoehdoista ei ole yksiselitteinen tahi ääripäitä kosiskeleva. Ne pysäyttävimmät valveutumisen helmiäiset luuraavat juuri siellä harmaan alueen sumuisissa syövereissä.

peilikuva dreamfallOli päätöksen luonne minkälainen hyvänsä, teen ratkaisut aina sydäntäni kuunnellen. Osaltaan samasta syystä minun on aina ollut vaikea ymmärtää miespuolisia kavereitani, jotka valitsevat naishahmon sijaissankarikseen. Kyseessä ei ole Gamergate-henkinen syrjintäreaktio vaan yksinkertainen tunnevasteen noudattaminen. Minä tiedän naisena olemisesta tasan yhtä paljon kuin hirvi kvanttimekaniikasta, joten kauniimman sukupuolen edustajan nahoissa kykyni myötäelää on lähtökohtaisesti heikompi. Lieneekin sinänsä ironista, että suurimmat emotionaaliset aallokot olen taittanut nimenomaan naispuolisten hahmojen edesottamuksia ohjastaessani. Funcomin seikkailuklassikko Dreamfall on edelleen se ensimmäinen ja ainoa peli, joka on saanut minut kyyneliin.

Ruudulla patsastelevien hahmojen pissavehkeistä huolimatta huomaan usein rinnastavani tekemieni valintojen painoarvon oikeaan elämään. Puntarointi on riskialtis harrastus, sillä se kylvää ikävän kirpeää epävarmuutta mielen sopukoihin. Täällä lihaa ja verta kantavien ihmisten maailmassa periaatteiden noudattaminen vaatii reilusti selkärankaa, etenkin jos vaakakupeissa painaa eettisiä ja sosiaalisia kysymyksiä. Sydämen takaseinämää kairaa aina se tunteeksi puettu kysymys, josko toimisi nähdäkseen oikein myös silloin, kun vaakalaudalla olisi muutakin kuin virtuaalinen turpasauna. On loppujen lopuksi varsin helppoa karauttaa paikalle valkealla ratsulla kun eteen asettuva vastavoima on vain pikseleitä ruudulla.

peilikuva terisHaluan silti uskoa, että kovan paikan tullen osaisin ja uskaltaisin käyttäytyä kuten nuo kymmenittäin galakseja pelastaneet peliboksien kansikuvapojat ja -tytöt, joiden kengissä olen saanut harjaannuttaa itseäni niin monesti erinäisiä koetinkiviä vasten. Haluan uskoa, että vastustuksen, ivan ja nyrkkirysyn uhallakin kantapääni pureutuisivat maaperään ja sanat sointuisivat huuliltani takeltelematta. Että tästä en peräänny.

Haluan uskoa, että osaan olla hyvä myös silloin - etenkin silloin - kun se ei ole helppoa.

Loppujen lopuksi kyse on kai empatiasta: haluan maksaa kokemuksesta saamani nautinnon takaisin samalla mitalla ja jättää taakseni jotain parempaa kuin mitä eteeni piirtyy, jopa pelien tarjoamilla suljetuilla leikkikentillä. Mistäs minä tiedän jos vaikka jokainen käynnistetty pelisessio loisi oman pienen mikrokosmoksensa virtapiirien ja tietoverkkojen syövereihin ja jossain koodirimpsujen sopukoissa ne samaiset pikselihahmot jatkavat yhä elämäänsä?

Nukun yöni paremmin, jos tiedän jättäneeni heille edes vähän paremman maailman.