Kun julkaisimme vinhasti mielipiteitä jakaneen Metal Gear Solid V -videomme, mietiskelin pitkään mitä Mika ylipäätään oli ajanut takaa hahmotellessaan sitä kokonaisuutta joka lopulta ruudulle päätyi. Snaken seikkailut ovat kyrmykarvapallollemme lähestulkoon pyhä asia ja ymmärsin, että tarkoitus oli olla paljastamatta yhtäkään pelin loppusointuisista juonenkäänteistä. Kyse oli ensisijaisesti kunnioituksesta, mutta ylevistä tarkoitusperistä muotoutui melkoisen ympäripyöreä, osaltaan hyvin sisällötön kokonaisuus videomuodossa.

Se laukaisi ajatuskavalkadin spoilereista ja luovan työn tuloksia ympäröivän kulttuurin syvyyksissä käytävästä vaikeakulkuisesta suistomaa-ajosta, jossa paljastusten, vihjailun ja tuppisuisuuden miinakentällä kurvaillessa on uskomattoman helppo kompastua ja aiheuttaa jos jonkinlaisia ketjureaktioita.

kiitti kaivosMuutama päivä videon julkaisun jälkeen katselin Ylen aamu-tv:stä kirjailija Antti Tuomaisen haastattelua. Vastakkaisella sohvalla istuneen toimittajaparin toinen osapuoli laukoi loppusuoralla kysymyksen Tuomaisen uuden Kaivos-kirjan loppuratkaisusta ja käytännössä paljasti koko kirjan tärkeimmän tarinakoukun suorassa lähetyksessä. Sekä toinen toimittaja että Tuomainen itse olivat silmiinpistävän järkyttyneitä asiasta. Tuomaisen uutuuskirja on itselläni vielä lukematta ja fanina olin tyrmistynyt. Kuinka tuo ylimielinen kusipää kehtasi riistää lukunautinnon minulta noin välinpitämättömästi? Sydäntäni viilsi. Minulta oli juuri anastettu jotain, mitä en saisi takaisin. Mahdollisuus yllättyä, myötäelää, ansaita kokemus - tämä oli minulta ja muilta katsojilta viety.

Äärimallin esimerkistä huolimatta teoksen pilaava paljastelu on usein huomattavasti yksinkertaista juonivyyhdin purkua monisyisempi jupakka. Blade Runner on yksi maailmanhistorian parhaita elokuvia ja yksi olennainen seikka juonen ikimuistoisuutta kartoittaessa on sen viitteellisyys. Elokuva esittää monituisia kysymyksiä, mutta vastaukset ovat harvassa. Se on yksi käsikirjoituksen kiehtovimpia osasia ja omiaan lisäämään uudelleenkatseluarvoa, sillä elokuvaa tapittaa kuin arvoitusta. Harrison Fordin esittämän päähenkilön ympärillä pyörivä onko / eikö ole -arvuuttelu on elokuvan kantavia voimia, mutta ohjaaja Ridley Scott päätti naulata kysymyksen arkkuun leffan siniraitaversion kommenttiraidalla. Hän vastasi kysymykseen. Tunsin jälleen, että minulta oli anastettu jotain. Elokuvan sielu - arvoitus - oli ratkaistu puolestani.

kiitti bwpKun sivariaikoina työkaverini päivitteli vastikään ensi-iltaan saapunutta kohistua The Blair Witch Project -elokuvaa, toteamus leffan sisällöstä kuului kutakuinkin näin: “ne vaan juoksee siellä metsässä”. Koska koko elokuva rakentuu sen varaan, että varjoissa saattaa piillä jotain, jokin tuntematon kenties kyttäilee puun takana ja jännitteet ehkä purkautuvat ennen lopputekstejä, spoileri oli kaikenkattava. Jos teoksen kulmakivi on jännite, vire pysyy tiukkana vain ja ainoastaan mikäli sen purkautuminen - jos moista on edes luvassa - pidetään yllätyksenä. Siinähän kahvihuoneen nurkassa mietiskelin hiljaa itsekseni, että nytköhän tulit vesittäneeksi koko leffan meikäpojalta. Että kiitti spoilereista.

Loppujen lopuksi pahin mahdollinen spoileri on kuitenkin ainakin omasta vinkkelistäni mielikuvien ujuttaminen toisen pääkoppaan. Olen vieläkin vilpittömän hämmästynyt siitä, että lähestulkoon pelkkää riemunkiimaista suitsutusta osakseen saanut Batman: Arkham Asylum osoittautui niin uskomattoman upeaksi teokseksi, sillä olin jo pari päivää julkaisun jälkeen totalitäärisen varma pettymyksestäni. Lykkäsin pelin aloitusta viikosta ja kuukaudesta toiseen, sillä ylistyksen yltyessä kauhuni vain kasvoi. Kuinka tekele voisi enää ikinä ylittää ne odotukset, jotka ovat korvieni välissä kasvaneet mammuttimaisiin mittasuhteisiin?

Samaisesta syystä olenkin yleensä varovaisimmillani peliä, elokuvaa, kirjaa tai levyä suositellessani, sillä osaan olla aika runsassanainen ja innokkuuteni on tarttuvaista sorttia. Ominaisuus on pahimman laadun kaksiteräinen miekka, sillä keskustelukumppanin lietsominen hurmokseen käy kuin itsestään. Kullankimalteiset kuvajaiset messiaanisella kosketuksella valveuttavasta kokemuksesta pesiytyvät takaraivoon niin eteerisinä mutta silti kokonaisvaltaisina, että todellisuuden yltäminen samanlaisiin orgastisiin sfääreihin on lähestulkoon mahdotonta. Kokemukseni mukaan on todella vaikea suositella oikeastaan yhtään mitään asettamatta teosta lähestulkoon epäreiluun kamppailuasetelmaan mielikuvituksen kanssa.

Spoiler alert: mielikuvitus voittaa.