Joka paikassa soditaan. Syyriassa, Krimillä, Facebookissa.

Älkää ymmärtäkö väärin - vakava ja väreilevä keskustelu maahanmuutosta, ihmisoikeuksista ynnä muista päivän polttavista aiheista on tärkeää. Mutta se, millaiseksi sananvaihto on varsinkin sosiaalisessa mediassa äitynyt ei nähdäkseni enää täytä keskustelun määritelmän raameja. Kyse on äänivallisodasta, juoksukilpailusta leimasimelle. Toisen ihmisarvon ja identiteetin typistämisestä johonkin niistä epäinhimillisen tiukaksi rajatuista lokeroista, jotka vallitsevien kipukysymysten reunamille on ehditty kyhätä. On helpompi läntätä osapuolille natsin tai ituhipin polttomerkki otsaan kuin hakea keskustelusta sävyeroja, sillä maltillisempi sana-arkun narauttelu kuitenkin vain hukkuu korviahuumaavaan kohinaan.

Siispä teen periaatepäätöksen, vaikkakin uskallan sen luvata kattavan vain tämän viikon blogikirjoitukseni: kerron teille, rakkaat ystävät, miksi olen niin pirun ylpeä teistä. Meistä.

ylpeys pipboyOlen iloinen ja kiitollinen siitä, että niin monet pelaajat suhtautuvat yhteiseen kulttuuriimme niin suurella intohimolla, että keskustelut vaikkapa Watch Dogsin päähenkilön kyseenalaisia toimia leimaavista eettisistä kysymyksistä leviävät keskustelualueilla kuin metsäpalo.

Olen onnellinen nörttien kyllästämistä seurapiireistäni, sillä kun joku työpaikallani kysyy mielipidettäni Angry Birds 2:ta tai Candy Crush Sagasta "koska sähän oot semmonen pelityyppi", voin lohduttautua sillä, että kotiin päästyäni voin avata irkin ja siirtyä #nelinpelille jutustamaan GTA V:n tai Mass Effect 3:n syväjuonteisista katsauksista läheisyyteen ja empatiaan.

Olen kiitollinen siitä, että ajaudun usein kiihkeisiin sananvaihtoihin ja riitoihinkin pelien tarinakaaria kehystävistä moraalisista korkkiruuvikäännöksistä, eikä keskustelun aikana yksikään osapuoli yritä laskea debaatista ilmoja pihalle tuhahtaen alentuvasti, että mehän puhutaan vain peleistä. Uskalletaan välittää sanattomasti, että vaikka pelit ovat hupia ja ajanvietettä, niillä on merkitystä. Uskalletaan antaa muille tilaa keskustelun pyhällä areenalla, vaikka oma näkemys kyseisellä foorumilla joutuisikin leijonien kitaan.

Olen onnekas siksi, että olen oppinut muun muassa arkkitehtuurista ja visuaalisesta suunnittelusta, äänivalleista ja musiikin draamakaarista sekä rakenteellisuudesta ja ohjastavista labyrinteista tuhatkertaisesti syventävämmin kuin yhdenkään kirjan, tv-sarjan, elokuvan tai pulpetin jatkeena vietetyn hetken avulla.

Olen kiitollinen, että ala-asteella tärkein englanninopettajani oli Mario ja yläasteella sain purkaa yksinäisen, koulukiusatun peilikuvani kantamaa psyykkistä taakkaa Body Blowsin hahmojen leukaperiin. Löysin itseni puolustamasta heikompia Knights of the Old Republicissa ja se auttoi minua tiedostamaan paremmin millainen ihminen pohjimmiltani olen.

ylpeys rockOlen kiitollinen siitä, että olen älykkäämpi ja tasapainoisempi ihminen pelien ansiosta.

Ennen kaikkea olen niin jumalattoman, pohjattoman, sanoinkuvaamattoman ylpeä siitä, että me neljä tavallisuudessamme inhimillisen epätavallista karvaista körilästä voimme lukittautua kerrostaloasunnon työhuoneeseen ja puhkua mikrofoneihin peliasiaa vaikka kymmenen tuntia yhteen soittoon, ja saamme vastakaikua. Uskomattoman paljon vastakaikua. Intohimomme osuu vastakappaleeseen, jonka aiheuttama väreily tekee jokaisesta muilta harrasteilta ja ambitioilta riistetystä sekunnista sen arvoisen.

Olen kiitollinen siitä, kuinka upeita ihmisiä Nelinpeli on saanut ympärilleen yksinkertaisesti olemalla neljä omanlaista jässikkää höpöttämässä jokaiselle tärkeistä asioista, peilaillen kollektiivimme viljalti heittelehtivien mittasuhde- ja tunnesidevariaatioin aaltoilevaa dynamiikkaa eräänlaisena mikroskooppiyhteiskuntana. Nelinpeliä tukevat ja arvostavat ihmiset hämmästyttävät minua lähes päivittäin viitseliäisyydellään ja vlipittömyydellään.

Olen ylpeä siitä, että tulen olemaan pelaaja lopun ikääni. Toivottavasti sinäkin annat itsellesi tilaa tuntea samoin.