Vuosi sitten päätin, että nyt riittää.

Suljin tyhjän tupakka-askin viimeisen kerran ja annoin päätepisteen yli 20 vuotta elämäni kulmakiviin lukeutuneelle tupakoinnille. Vaihdoin tupruttelun salikorttiin ja tappiomielialaisen tätä tää mun elämä taitaa olla -vaikerruksen määrätietoiseen pyrkimykseen parantaa oloani. Löin käsipäivää egoni kanssa ja annoin itselleni oikeuden olla itsekäs hyvästä syystä, itseni takia. Ensimmäinen etappi oli karistaa itsepetoksen pölyt taakseni - tästä matkasta ei tulisi helppo.

Ajatus elämänmuutoksesta saa ihmiset helposti varpailleen, sillä mielikuva kokonaisvaltaisesta uusiutumisesta haastaa käsityskyvyn raamit. Siinä useimmat astuvat jo harhaan, sillä arjen ja juhlan remontti viedään mielikuvissa päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien taakse johonkin horisontin takaiseen päätepisteeseen, jonne katse ei millään riitä. Päästetään se kysymys luikertelemaan takaraivoon, että tätäkö elämäni pitäisi olla ikuisuuden tuolle puolen. Mielikuvissa kivutaan elämän etappeja jo kuolinvuoteelle asti, vaikka ahteri ei ole vielä ehtinyt edes sohvalta ylös.

oikeistasyista ragnarTuo helposti valloilleen valahtava mielikuva on paitsi harhaluuloinen, myös aikamoista myrkkyä motivaatiolle. Eihän kukaan voi ennustaa minkälaisen maailman keskiöstä itsensä löytää vaikkapa vuoden päästä. Vaikka päivittäinen rytmi pysyisi päällisin puolin samana, meidän kaikkien elintila ponnahtelee jatkuvien pienten muutosten pulssilla. Oli tähtäimessä sitten hiuksenhieno värähdys tempossa tai kokonaisvaltainen tahtilajin vaihdos, uusiutuminen tehdään nuottiviivasto kerrallaan. Me emme elä horisontin takana. Elämänmuutos etenee päivä kerrallaan ja ainoa tärkeä hetki on tässä, juuri nyt. Sekunti jolla ratsastamme.

Minulle matka kauemmas riippuvuudesta ja lähemmäs parempaa oloa kiteytyi lopulta viikkonäkymään. Päivätyön, Nelinpelin, freelancer-kynäilyn, musiikin, peliharrastuksen ja parisuhteen pyörteissä on oppinut lokeroimaan tekemiset omiin ajastettuihin pilttuihinsa. Ajatusharjoituksena kyseessä on eräänlaista luopumiseen sitoutumista: en ehdi tehdä tuota, jos päätän tehdä tätä. Sillä siisti. Kaikkeen ei yksi ihminen veny, joten valtameren juomisen sijaan keskityn askareisiin tippakuurina. Kurkusta alas pisara kerrallaan.

Osaltaan kyse on toki tottumuksesta, sillä en enää edes muista sellaista aikaa, jolloin tulipätsissäni ei olisi levännyt lukuisia rautoja. Moniajo ja kerrostettu mikromanagerointi iskostuvat takaraivoon sitä luontevammin, mitä kauemmin heiluu jokapaikan höylänä. Mutta kun päättää, että jo valmiiksi ruuhkaiseen kalenteriin ynnätään 2-3 kuntosalipäivää ja myöhemmin treenirutiini venyy kuuteen rääkkipäivään viikossa, harjaantuneinkin aikataulujonglööraaja joutuu harjoitella ihan uudenlaista kellotaulu-Tetristä.

Yllättävää kyllä, työsarka tasaantui sitä helpommaksi mitä tiukemmin asennoiduin rutiiniin ja mitä tarkempi se rutiini oli. Viime vuodenvaihde oli vielä tunnustelua, mutta maaliskuussa 2015 iskettiin murskavaihde silmään. Aloitin kuusiviikkoisen kunto-ohjelman, jonka myötä uusiksi meni sekä kuntoharjoittelu että ruokavalio. Ja kun sanon uusiksi, tarkoitan sitä niin ponnekkaasti kuin kykenen. Remontti käynnistyi purkutuomiolla.

Laakereilla ehti lepäillä ainoastaan sunnuntaisin, eikä ravintopuolellakaan ollut tuhottomasti völlyttelyvaraa. Söin itse asiassa huomattavasti enemmän ja useammin kuin aiemmin, mutta haarukka sohi lähes yksinomaan lihaa ja kasviksia. Namihimoni on aina ollut aika vaatimaton ja houkutukset selätin pitkälti pelkällä itsekurilla, mutta perunaa kaipasin päivittäin kuin haaksirikkoutunut vesihörppyä. Pakkomielteiseksikin luonnehdittavasta mielenlaadustani oli aika reilusti hyötyä motivaation joutuessa koetukselle. Ajatuksissani oli tupakan jäljiltä huomattavan kokoinen aukko uudelle keskittymisen kohteelle, ja vuokrasin tilan kuntoilulle. Putkinäön parhaita puolia on se, että perspektiivin suppeutumisesta huolimatta se auttaa tiivistämään näkövinkkelin teräväksi.

oikeistasyista painotJos ihan rehellisiä ollaan, ainakin omassa tapauksessani suurin peto selätettäväksi oli ja on kuitenkin epäusko omia kykyjäni kohtaan. Jokaisen päivittäistreenin lukupäiväkirjan kohdalla huomasin pääni taipuvan taaksepäin ruudun ääreltä. Tuohonko minun pitäisi pystyä? Epäilyni hälvenivät joka kerta kun sekuntikello ilmoitti rääkin päättyneen, jokin henkilökohtainen ennätys rikkoutui tai kun porasin taas uuden reijän uskolliseen nahkavyöhöni. Mutta kaikkia näitä tummanpuhuvia tunteita en ole harteiltani vieläkään karistanut.

Olin treenannut aktiivisesti lähes vuoden ennen kuin uskalsin vihdoin ostaa pitkään toivomani leuanvetotangon. Vedin ensimmäisen leukani 36-vuotiaana, enkä voi pukea sanoiksi hämmästystäni tahi ylpeyttäni jonka koin, kun omat pikku kätöseni vetivät ruhoni katonrajaan. Halusin itkeä onnesta. Vielä tänäkin päivänä keikun saman katon rajassa vilpittömästi ihmetellen, että kuinka hitossa pääsin tänne taas. Sellainen voima mielikuvillamme on. Ne voivat rampauttaa liikkeemme tehokkaammin kuin yksikään eteemme asettuva ulkoinen este.

Me kaikki pyristelemme tavalla tai toisella toiveiden ja todellisuuden välille urautuneessa kurimuksessa, enkä usko, että kovinkaan monen elämä on tasan sillä mallilla kuin mihin unelmissaan yltää. Huomaan melko usein suorastaan häpeäväni sitä, kuinka vähän olen taidoillani loppujen lopuksi saavuttanut. Tunnen olevani melkoinen luuseri kutakuinkin päivittäin. Masennuksessa vellominen jää tapauksessani kuitenkin järjestäen melko lyhyeen, sillä pohjamudissa polskuttelua seuraa vääjäämättä tulistuminen. Alkaa vituttaa, hyvällä tavalla. Raivo on yksi ihmiskunnan tehokkaimmista polttoaineista, eikä sen motivoivaa vaikutusta tule koskaan ylenkatsoa.

En voi muuttaa sitä tosiasiaa, että leipä pöydässäni ei ole kirjoittajan ja muusikon ansaitsemaa. En voi muuttaa sitä tosiasiaa, että Nelinpeli ei tuota tekijöilleen rahaa. Mutta kun ruumiini pulska muoto alkoi silittää kauneuskäsitystäni vastakarvaan, totesin, että tämän minä muutan. Tätä kukaan ei voi minulta viedä, ellen minä itse. Olen kenties liiankin itsekriittinen ja -tietoinen, mutta plussaksi laskettakoon se, että osaan valjastaa myös sisuskalujeni synkemmät sopukat voimavaroiksi. Käännän itseni itseäni vastaan, itseni vuoksi. Etkö pysty? Alkaako pikkuista itkettää? Haista peilikuva paska! Kyllä muuten pystyn. Katso vain.

Uskon elämäni muuttuneen oikeista syistä, koska ne syyt ovat järjestäen olleet negatiivisia, synkkiä ja itsekunnioitusta näivettäviä pahalaisia niskassa riippumassa. Seiniä ja sudenkuoppia. Eteeni levittäytyi melkoisen ankea suistomaa, mutta kiertämisen sijaan päätin talsia suoraan läpi. Matkan varrella vastaan asettuneet esteet ovat useimmiten olleet yllättävän arkisia ja näennäisen pienimuotoisia jarrupaloja, mutta niistähän sitä todellista pysäytysvoimaa vasta löytyykin.

Katsoin peiliin, enkä pitänyt lainkaan näkemästäni. Katsoin arkeani, enkä nähnyt juuri mitään inspiroivaa. Loin katseeni huomiseen ja näky oli lähes identtinen tämän päivän kanssa. Silloin tein päätöksen, että nyt riittää.

Ja tiedättekö mitä? Se riitti.