Istun kieroon kangistuneen kysymysmerkin muotoisessa kumarassa sängyn laidalla ja haron sekaista tukkaani. Arvuuttelen ympäristöäni hotellihuoneen perusteella. Varsova. Seattle. Kööpenhamina. Lontoo. Sama se. Paluulento lähtee parin tunnin päästä. Jossain on aina aamu ja sen perään on nyt juostava.

reissumies hotellihuoneMinua paimennetaan eteenpäin. Aika on aina kortilla, hupenemassa, käymässä vähiin. Paljoon pitäisi kyetä, mutta juuri nyt kukaan ei tunnu ehtivän kuin pyöriä paikallaan. Toiset ottavat viiden minuutin pikavipin bisneksistä kylmän oluen äärellä. Kellohan on jo puoli kymmenen, vaikkakin sillä päivän kirkkaammalla puolella. Pysyttelen itse kahvilinjalla. Tiilimuureina eteen levittäytyvät hymyt paljastavat tiukasti yhteen painautuneet hammasrivistöt.

Odottelen. Jalat mittailevat samaa pientä neliöaluetta. Katselen valtaisan ikkunan takana levittäytyvää kaupunkimaisemaa ja suunnittelen kävelyreittejä sivukujille. Kekoihin painautuneet ihmiskeskittymät supisevat ja kuhisevat kalpeassa valossa kylpevän huoneen nurkissa. Olen aika huono tutustumaan uusiin ihmisiin, joten tavoilleni uskollisena jätän tälläkin kertaa väliin. Muistelen sitä tullivirkailijaa, joka puolisen vuorokautta aiemmin kyseli matkani tarkoitusta. Hihkaisin innokkaasti "I'm here to see a video game!" Vastaukseksi sain ilmeen, joka sekoitti välinpitämättömyydestä ja innottomuudesta lähes aggressiivisen cocktailin.

Hihastani nykäistään. On minun vuoroni kysellä, tiedustella, käynnistää keskustelu. Johtaa ja seurata. Veistelen tarinaa omaan hölläleukaiseen tapaani ja satunnaisesti huomaan vahingossa jyränneeni jonkun vaitonaisemman kollegan lähes tyystin keskustelusta. Tahallani en moista koskaan tee, mutta huono omatuntohan siitä seuraa. Mutta juttu luistaa, niin kuin aina.

Sukellan silmänräpäyksen mittaisin väliajoin laukkuuni. Nauhuri, kamera, läppäri, muistio. Kalastan tarvekaluja kuin onnenonkija ja toistuvasti unohdan miksi tämä tai tuo väline ylipäätään etsiytyi hyppysiini. Kiroan sivutaskun pohjattomaan kitaan kadonneen kynäni helvetin alimpaan rakoon. Ehkä pitäisi ostaa toinen.

Minulla ei ole koskaan valmiita kysymyksiä mielessä, korkeintaan hahmotelmia. Lonkalta lähtee vähintään 90 prosentin marginaalilla. Toisinaan avaan läppärin kannen rauhoittaakseni vastapäätä istuvan ihmisen mieltä missiivini tarkoituksenhakuisuudesta, tai ainakin antaakseni itselleni sellaisen mielikuvan, että ele toimii tyynnyttävänä plasebona. Ehkä rauhoittelen vain itseäni. Tiedä häntä.

Keskustelu on järjestäen samanlaista: mukavaa, varovaista ja hitusen jäykkää yltiöpäisessä myötämielisyydessään. Ollaan niin mukavia että perse repeää.

reissumies varsovaTilataksista purkautuva rentturemmimme valahtaa hotellin vastaanottoon ja koko ryhmittymän hartiat lysähtävät kuin murtuva aallonharja. Päivä on ollut pitkä. Illaksi ei ole luvassa ohjelmaa, joten ihmiset kaikkoavat vauhdilla ympäriltäni. Hotellihuoneeseen, pihville, baariin. Ostamaan tyttöystävälle Tobleronea. Minä lähden eri suuntaan. Vihdoinkin.

Koko ruumiini huutaa lepoa, mutta mieliparkani on jakaumataipuisuudestaan huolimatta porukan pomo. Viskaan kapsäkkini hotellihuoneen armeijamaisella tarkkuudella pedatulle sängylle, vedän syvään henkeä ja karistan väsymyksen kantapäiltäni. Kiristän kengännauhani ja livahdan käytävälle kuin varas.

Ensimmäinen valinta on aina vaikein: vasemmalle vai oikealle. Siitä eteenpäin kaikki on pelkkää sattumanvaraa, vaiston ja uteliaisuuden johdattamaa hakuammuntaa. Ei syytä, tarkoituksenmukaisuutta tai varsinkaan matkakohdetta. Jalkaa toisen eteen. Nämä yksinäiset hetket vierasta kaupunkia hapuilevin askelin kartoittaen ovat elämäni kohokohtia. Muistelen jokaista askellusta lämmöllä.

Palaan hotellille yötuulen piiskaamana ja nukahdan hetkessä. Muutaman tunnin eksyminen sekä tyhjensi että täytti energiavarannot. Aamupalalla vaihtelemme kuulumisia tanskalaisen kollegan kanssa ja ihmettelemme miksi kotona ei koskaan tule tehtyä pekonia ja munakokkelia aamiaiseksi. Molemmilla on ahdettu lautaselle osapuilleen ämpärillinen pekonia ja munakokkelia.

Seuraan vaivihkaa, kun vielä illalla aulabaarissa samanaikaisesti kyllästyneen uneliaina ja valppaan teräväkatseisina pälyilleet ilotytöt etenevät napisevin askelin aamuauringon alle yksi toisensa jälkeen. Muistelen yhtä, joka katsoi minua pitkään surullisin silmin. Hän poistuu sama ilme kasvoillaan. Murtunut tai turtunut, ehkä molempia. Elämän suolan sivuvaikutuksia.

Hypistelen vastaanottovirkailijan tulostamaa Google Maps -karttasivua, jonka yli kulkee lumivalkoisia noroja. Vielä on aikaa. Aikaa eksyä. Nostan katseeni ja huomaan kuinka edessäni seisova ihminen aukoo kysyvästi suutaan. Kuuloke ponnahtaa korvastani. Mukava englantilaismies kysyy voiko olla avuksi. Kääntelemme paperisivua hetken ja toteamme suuntani olevan suurin piirtein tähtäämääni suuntaan. Vaihtaessamme tervehdykset jään miettimään, kuinka usein me lokeroimme muut ihmiset lonkalta tiemme tukkiviksi ihmiskasvoisiksi ärsykkeiksi ja kuinka omilla teoillamme muutamme tuon olettamuksen todeksi. Vis a vis.

reissumies lontooKulutan takamustani lentokentän puolityhjän odotusaulan sohvalla ja tavoittelen ympärilläni kuhisevan tauottoman ihmisvilinän levotonta pulssia. Poimin satunnaisia ohikulkijoita etsimeeni ja yritän arvuutella mistä he ovat tulossa ja mihin matkalla. Maiskutan puoliksi kuivahtanutta einespatonkia ja huokaan syvään. Tämä kana lienee peräisin tien varresta. Ohitseni parveilee hermostuneen oloinen joukko intialaisia lentoemäntiä, joista joka ikinen näyttää olevan riuhtaistu todellisuuteen suoraan Vogue-lehden kannesta.

Silmäilen ikkunan tuolla puolen lempeästi ohi lipuvia pilvinoroja hiekalla vuoratuin silmin ja laskeskelen hiljaa mielessäni lähipäivien työtehtävien yhteissummaa sekä sitä, kuinka paljon joudun tinkimään yöunistani saadakseni kaiken valmiiksi ajallaan. Haukottelen korviani auki ja pälyilen eteeni tarjoillun epäilyttävän lihalounaan proteiinilähdettä. Olinko tulossa vai menossa? Mietitään sitä kun kone laskeutuu. Huh, näin viheliäisen kahvin keittäminen vaatii jo erityisosaamista mustan magian alalla.

Seison liikennevaloissa ja poljen paikallani. Nälkä kurnii vyötäröllä, ajaen mietteet ruokapöydän ääreen. Olen syönyt elämäni parhaan italialaisen aterian Englannissa, ranskalaisen Saksassa ja meksikolaisen Ranskassa. Ainoastaan amerikkalaiset tarjosivat parasta kotimaista. Suomeen palatessani hekuman huippu kiteytyy ruisleipään. Olen yksinkertaisten makujen mies.

Seison eteisessä ja rapsutan takkuista partaani. Kissa kiehnää jaloissa ja järsii kengännauhojani. Peilistä minua mittaileva mies ei näytä järin hyvinvoivalta. Tummanpuhuva harso alustaa silmäparia, jonka väriskaala liukuu repaleisesti maidonvalkoisesta ruusunpunaiseen. Kuluneen repun puoliavonaisesta vetoketjutaskusta törröttää liuta ryttyisiä maihinnousukortteja, junalipun kantoja ja kuitteja kolmella eri kielellä.

Mieleni täyttää vain yksi ajatus: voisinpa tehdä tätä joka päivä.