On monia syitä siihen, miksi alun alkaen ajauduin perustamaan Nelinpelin. Tärkeysjärjestystä motivaatiotaustan osalta on mahdotonta edes yrittää summata, mutta yksi kaiverrus kollektiivimme peruskalliossa on ajan ja kokemuksen kertymisestä huolimatta uurtunut alati syvemmälle: pessimismi on perseestä.

booKaikki Nelinpelin audiovisuaaliseen antiin tutustuneet allekirjoittanevat sen, että me emme lähde ykskantaan moukaroimaan mitään peliä tahi lajityyppiä, vaikka toki toisinaan touhu äityykin aikamoiseksi hassutteluksi. Mutta vaikka pelilliset pökäleet saavat känsäisissä kourissamme ansionsa mukaan, olemme alusta lähtien pyrkineet motivoimaan toisiamme pysymään mahdollisimman avoimina ja vastaanottavaisina kaikkia pelijulkaisuja kohtaan. Olivat omat mieltymyksemme ja pelin sisältö kuinka valtaisassa ristiriidassa hyvänsä, sauma annetaan. En minä niistä massiivimoninpeleistä vieläkään perusta, mutta se ei tarkoita etteikö kanoottini voisi kääntyä minkä tahansa MMO-julkaisun aallonharjalla.

Mukavahan se olisi olla väärässä, kerrankin.

Älkää ymmärtäkö väärin - terveen kriittinen asenne on lähtökohtaisesti välttämätön, jos haluaa olla kykeneväinen seisomaan yhdenkään lausunnon takana. Sen on oltava jotain sellaista, minkä tueksi on valmis sitoutumaan. Nykyään on vain ikävystyttävän tavanomaista huomata, että pelaajien riveissä kriittisyyden puuro ja kyynisyyden velli vatkataan niin sakeaksi keitokseksi, että ainesosien erittely on kutakuinkin mahdotonta.

Ongelma tapaa piillä siinä, että vaikka kuinka yrittäisi evätä laseiltaan värittymisen ruusunpunan tahi hiilenmustan suuntaan, ne aloittavat elämänsä nenällä lukemattomin värisävyin koristeltuna ja jatkavat sävyttymistä niin kauan kuin silmämunaset tarkastelevat kritiikin alla olevaa kohdetta. Mikäli omat mieltymykset kohtaavat oppositiota, mielipiteillä on taipumusta jämähtää ja muurautua. Potero jalkojen alla syvenee kuin itsestään. Sanasodan intensiteetti kasvaa kilpaa näkemysten kärjistymisen kanssa, kunnes maltillisen kanssakäynnin viimeinen oljenkorsi taipuu vastakkaisista norsunluutorneista viskottujen kivilohkareiden alle ja jäljelle jää vain nolaus- ja nöyryytysyritysten kitkerä salamasota.

Vaikka tikusta asiaksi tulistuvat välienselvittelyt ovat useimmiten aika turhanpäiväisiä ja lähes poikkeuksetta surkuhupaisaa seurattavaa, sanaharkoista sentään löytyy rehellistä taisteluhenkeä. Ollaan valmiita puolustamaan omaa tonttia, mitä arvostan. Sen sijaan huomattavasti yleisempi ja kertaluokkaa kismittävämpi ilmiö pelaajien sosiaalisissa ympyröissä on pelikulttuurin kyllästänyt kyynisyys. Se rivien välistä lemahtava ummehtuneen pessimismin löyhkä; laiska, tappiomielialainen ai tällaista -märehtiminen. Innottomuus oletusasenteena.

paskaaMinua usein vilpittömästi surettaa ja masentaa se, kuinka helvetin ankeaa porukkaa pelaajat voivat pahimmillaan olla, etenkin ryhmissä. En ole koskaan kyennyt virittäytyä sille aaltopituudelle, että olisin ymmärtänyt muille nautintoa tuovien pelien suuntaan sähisemisen vetovoimaa saati sitä, että nyrkkisääntönä tuhahdellaan joka ikisen nimikkeen suuntaan ennen kuin peli on edes betavaihetta valmiimpi. Viime E3-messujen lehdistötilaisuuksien liveseuranta Nelinpelin irc-kanavalla oli paikoin niin negatiivista nihkeilykimaraa, että minun oli poistuttava koneelta ennen kuin olisin alkanut viskoa bannivasaraa kuin äkämystynyt ukkosenjumala.

Eihän kukaan kaikesta tykkää, eikä pidäkään. Makuasioiden sävyerot eivät kuitenkaan kelpaa selitykseksi sille, miksi niin monen peliharrastajan perusilme on järkähtämättömästi mallia norsunvittu. Minkä ihmeen takia ne lasit täytyy tärvätä noenmustaksi jo ennen kuin katse on kääntynyt tarkasteltavan teoksen suuntaan?

Suositun verkkoräiskinnän vuosipäivitys on kokeilematta yhtä paska kuin edellisvuonna, joten en osta (ellen vahingossa kera vaivihkaa Steamin alekorista), mutta ensin on netottava pessis-pisteitä tuhahtelemalla alentuvasti noille valveutumisen valolta evätyille, jotka kehtaavat nauttia kursailemattomasta spektaakkelista. Toisaalta en kyllä tuota Kickstarterissa vajaaälyisiltä hipstereiltä miljoonia nyhtänyttä poikkitaiteellista draamapaskaakaan koneelleni asenna kuin korkeintaan lahjakoodilla.

Mainittakoon myös, että ennen kaikki oli paremmin. Oikeastaan kaikki pelit Civilization IV:n jälkeen ovat olleet ihan paskaa. Toisaalta, näin jälkikäteen muisteltuna Civikin oli pelkkää ylämäkeen luistelua tympeällä pelimekaniikalla. Dark Souls välttää sapiskan, mutta vain siksi, että peliä haukkumalla tulee leimatuksi nössöksi. Mutta kakkaa sekin kyllä on.

Meidän pelaajien mikrokosmosta kuormittava pessimismi on kuin raamatullisiin mittoihin turvonnut heinäsirkkaparvi, joka kasvattaa pinta-alaansa jaetun elintilamme kustannuksella. Se puristaa ilmaa kireämmäksi ja varjostaa näkymiämme. Me kaikki käyskentelemme yhteisellä maaperällä, joten naapurin multapehkoon kuseksiminen myrkyttää myös omaa peltoa. Pessimismi kylvää pessimismiä ja innottomuus innottomuutta. Toisinaan erinäisiin internetin peliaiheisiin juttutupiin eksyessäni näkymä kynnykseltä on kuin 14-tuntinen mustavalkoinen ruotsalainen taide-elokuva, jossa viikatemies tuijottaa kivenmurikkaa.

ilopalloJulistukseni perimmäinen pointti lienee se, etten millään muotoa osaa saati suostu ymmärtää, miksi ikinä suhtautuisin rakkaaseen harrastukseeni kuin neulaan kynnen alla. Huomaan pohdiskelevani tätä lähes joka kerta kun ajaudun piiruakaan pitempisanaiseen keskusteluun jonkun synkkämielisen aktiivipelaajan kanssa. Kokeilematta paskaa -kortti vedetään ennen pitkää hihasta kuin nyrkkirauta nakkikioskilla.

Tämän pelaajien maanalaiseen valtakuntaan pesiytyneen sienikasvuston kitkemiseen myös Nelinpeli on omalla panoksellaan sitoutunut, mistä olen pohjattoman ylpeä. Jos joku haluaa tuomita meidät vähemmän varteenotettavaksi mediaksi positiivissävytteisen näkökantamme takia, omapa on menetyksensä. Näinä itkuvirsien ja niuhottamisen kulta-aikoina edustamme poikkeusta valtavirrasta, eikä se todellakaan ole näkökantana se helppohoitoisin.

Inhoan kyynistä oletusasennetta ensisijaisesti kahdesta syystä: se on henkisesti laiskaa ja se leviää todella helposti. Moinen ilmiö vaatii vastavoiman ja seisotan mieluusti itseni linjan valoisammalle puolelle. Minähän rakastan - rakastan - pelaamista.

Toivottavasti en kuuna päivänä havahdu siihen, että ymmärtäisin kuinka voin nyhtää intoa ja energiaa piereskelemällä itseni kylmäksi jättäneiden teosten tai lajityyppien suuntaan. Toivottavasti peleihin mukamas-kriittisesti suhtautuvat mustan vyön mutruhuulet pysyvät mielenlaadultaan minulle yhtä vieraina kuin tähänkin asti. Kyseessä on perimmäisen peräseinän häpeänurkkaan kuuluva takapajuisuus, jolla ei ole minkäänlaista arvoa pelikulttuurin tai pelien sisällön kehittämisen kannalta. Ei, vaikka kuinka pukisivat tuhkanharmaaksi värjätyt ennakkoasenteensa kriittisyyden viittaan.

Joku minua viisaampi on muinoin todennut, että pessimismi on älyllistä pelkuruutta. Yritän ujuttaa tuon sananparren ajatuksiini vähintään kerran päivässä.