Minulta kysytään usein syitä siihen miksi pelaan yksin, mutta harvoin olen asiasta ääneen puhunut. Minä hämmästelen enemmänkin sitä, että siinä on ylipäätänsä jotain ihmeellistä. Nyt ajattelin siitä teille puhua, joten kerääntykäähän tähän ympärille niin yritän kertoa miksi.

257439 halo 4Minä tykkään pelata yksin. Siinä se. Riittääkö se vastaukseksi? Oletettavasti ei. Pelaajana janoan hyviä tarinoita, hyviä henkilöhahmoja, upeita maisemia jotka vievät mennessään, pelottavia pimeitä käytäviä, niitä pikku detaileja joita ihastella ja suuria räjähdyksiä joita tuijottaa suu vaahdossa. Diablossa voin ihastella ruudulle läiskyvää verilöylyä, Destinyssä saan olla yksinäinen taistelija avaruudesta tulleita valloittajia vastaan, World of Warcraftissa voin eläytyä hahmooni, jos siltä tuntuu… Lista on pitkä ja sanomani sekava. Kaiken takana on se yksinkertainen seikka, että nautin tehdä näitä asioita yksin.
Harvoin kaipaan ketään mukaani. Määrään itse oman tahtini. Ihastelen maisemia juuri niin pitkään kuin itse haluan. Jos peli ei etene minun toivomallani vauhdilla en välttämättä nauti olostani. Yksi syy on siis vauhti joilla pelissä edetään. Pelaan, koska se on minulle yksi tapa rentoutua. En osaa rentoutua, jos joudun juosta jonkun perässä jatkuvasti enkä voi pysähtyä ihmettelemään kaukaisuudessa siintäviä vuorenhuippuja, juuri saamaani uutta asetta tai vaikkapa tilannetta sillä hetkellä sopivasti värittävää musiikkia. Kuinka usein jäinkään vain ihastelemaan neljännen Halo-pelin upeita maisemia ja sen näyttävää ulkomuotoa. Ja kohta jo korviin kantautui muiden ääni “Tule nyt sieltä ihastelemasta.”

Nuorena kaksinpelejä tuli pelattua pikkuveljen kanssa mahdottoman paljon. Olis SNESin Turtles In Time ja Super Mario Kart, Playstation Kakkosella Conflict Desert Storm sekä Baldur’s Gate: Dark Alliance. Nipa KuusNepa ja Playstation tarjosivat myös omat pelinsä. Yhdessä pelaaminen ei siis ole vierasta. Se vain loppui olemasta osa elämääni jossain kohtaa.

Ensimmäinen Diablo vei minut sellaiseen maailmaan, josta en ollut edes unelmoinut. Kaikki, siis ihan kaikki, oli pelissä niin mielettömän vahvasti syvälle sisimpään iskevää, että pieni Sami oli koukussa. Vuosia myöhemmin peliin tuli toinen osa ja hiirikäsi huusi hoosiannaa. Koskaan en siltikään Diablo kakkosta kenenkään kanssa pelannut. Homma meni jopa niin pitkälle, että tarinan edetessä ensimmäinen mukaan lyöttäytyvä NPC-amazoni sai kenkää heti, kun siihen oli mahdollisuus. Ajoin kaksikkomme suoraan vihollisten keskelle ja pakenin taidokkaasti jättäen apurini vihollisten keskelle tapettavaksi. Henki pois ja maailma oli taas minun. Sama pätee oikeastaan kaikkiin peleihin jossa “ylimääräiset” hahmot eivät ole tarinalle olennaisia hahmoja.

World of Warcraft tarjosi minulle kaikkea sitä mitä halusin. Huikeat maailmat, mielenkiintoisia hahmoja, seikkailtavaa ja paljon kerättävää herkkua. Siellä oli myös todella paljon muita pelaajia. Ensimmäinen WoW-hahmoni, Shanti-niminen rogue, oli hyvin arka eikä koskaan hankkiutunut muiden seuraan. Pelasin World of Warcraftia vuosia ilman kiltoja tai sen suurempia kaveriryhmiä. Viihdyin pelin ääressä täydellisesti yksin. On toki myönnettävä, että tällainen vuosia kestänyt erakoituminen muista pelaajista rajoitti vahvasti endgame-osastoa. Eipä tullut Illidania, Nefariania tai C'Thunia koskaan edes nähtyä. Valinta oli silti minun ja olin siihen pääasiassa tyytyväinen.

Yksi iso syy on myös se, että en rehellisesti sanottuna ole löytänyt kovin montaa jonka kanssa yhteispeli toimisi juuri niin kuin itse haluan. Hyviä kokemuksia on helppo listata. Kuten jo aiemmin kerroin, nuorempana veljen kanssa pelaaminen sujui täydellisesti. Osasyynä saattoi olla se, että hoidin isoveljen roolia ja pikkuveljen rooliksi jäi “kuuntele ja tottele”. Toinen mahtava kokemus kaksinpelistä on muutaman vuoden takaa Jasonin kanssa. Dead Space 3 ja tarina siitä, miten Isaac Clarke ja John Carver taistelivat läpi tuskan ja painajaisten. Vauhti oli juuri sopiva ja molemmat pelaajat uppoutuivat täydellisesti hahmoihinsa ja tarinaan. Ehkä avainsana tässä olikin eläytyminen. Samalle tasolle viety eläytyminen ja tunnelmointi ohjaa pelikokemuksen niille raiteille jota pitkin oma vaunukin usein kulkee.

Entäs sitten paljon puhuttu World of Tanks? Ei siinä voi pelata yksin tai piilotella puskassa muista välittämättä. Tai… voi, mutta sillä ei pitkälle päästä. Tankkipeli vaatii usein tiimipelaamista täysin tuntemattomien ihmisten kanssa. Kommunikointi on usein vajavaista ja toisen pelaajan liikkeistä täytyy lukea mitä hän aikoo. Onneksi konttorista löytyy aisapari Joni “Tankintuhoaja”. Yhteispelimme on nautinnollista ja toimivaa. Pelityylimme toimii yhteen erittäin hyvin ja tulosta tulee.

Muitakin esimerkkejä on. Ja miksi ei olisi. En minä ehdoton ole sen kanssa, että pelaamisen pitäisi tapahtua yksin. Sebun kanssa Kiekkokornerissa lätkitty kiekko ei ole mitenkään vastenmielistä. Se on kivaa. Rinin kanssa pelattu Lord of the Rings: War in the North meni yhdessä varmaan kaksi kertaa läpi ja homma oli erittäin miellyttävää. Kurren, Jasonin ja muiden kanssa kullien rakentelu Minecraftissa oli eeppisen koukuttavaa puuhaa. Yhdessä pelaaminen sujuu siis edelleen, mutta myönnän, että nämä tapahtumat ovat melko harvassa. Ja jos te kysytte miksi, niin jotakuinkin noin minä vastaan. 

Huomasin tätä kirjoittaessani, että omassa päässäni selkeästi leijuva ajatus onkin hyvin vaikea tuoda esille tekstimuotoon. Pelko siitä, että minua ei ymmärretä kalvaa mieltä. Kuvitelma siitä, että minun pitäisi oikeasti puolustella itseäni on harhainen ja turha. Silti se väijyy taka-alalla ja tämänkertainen blogi meinasi kääntyä puolustuksen puheenvuoroksi, vaikka syyttäjä ei ole edes salissa.

Loppuun on todettava näin. Veikkaan, että syy on se, että minä en vain tiedä paremmasta. Pitäisi ottaa enemmän riskejä ja antautua moninpelin syleilyyn. Kateellisena kuuntelen, kun Jason ja Mika kertovat yhteisistä Saints Row -kokemuksistaan. Minäkin haluan… Miksi en siis uskalla uhrata enempää aikaa toisille? Veikkaan, että näiden syiden esiinkaivaminen tarvitaan nahkainen sohva ja henkilö jolle pitää maksaa. Ja ei, en tarkoita sitä nahkaista sohvaa.