Tuijotan ulos ikkunasta. Oikea käsi veivaa laiskasti lusikkaa samalla kun vasen uppoutuu puolityhjään cashew-pähkinäpussiin. Herätyskellon torkkutoiminto havahtuu neljännen kerran. Aamuaurinko lymyilee jossain horisontin takana ja taivas on alakuloisen siniharmaa. Pääni nojautuu taaksepäin, huokaan syvään ja sukellan katonrajan haavekuviin. Jokin jossain murtuu.

Tasaantuminen on raivostuttavaa. Sielua musertavaa tyhjäkäyntiä, joka juo ahnaasti elämänilon sammiosta tippa kerrallaan. Kun luonnonvoimat on vihdoin taltutettu ja vuorenhuippu törröttää jalkojen alla, edessä on vääjäämättä kenties suomen kielen yksinäisin kysymys: mitä nyt?

katala tyopisteetHuoli epävarmasta huomisesta käy eittämättä henkisten voimavarojen päälle, mutta jos minulta kysytään, se on pienempi paha kuin se, että tietää tasan tarkkaan minkälainen päivä huomenna on luvassa. Juureutuminen paikoilleen ja uneliaan virikkeettömään valveuneen tuudittautuminen on nykyisessä maailmassamme petollisen helppoa, mutta kieltäydyn antamasta unilääkkeelle yliotetta. Se on toisinaan haastavaa, sillä vaikutus etenee elimistössä levollisesti, vaiheittain.

Olen aikain saatossa jättänyt loistavia työpaikkoja siitä yksinkertaisesta syystä, että kaikki ympärilläni on saavuttanut tasalaatuisen seesteisyyden kiintopisteen. Yhdeltä kantilta täydellisyyden, mutta toiselta - siltä omasta vinkkelistäni osuvammalta - elävän kuoleman kaltaisen puutostilan. Harmaan massan. Pelkkä ajatuskin moisesta saa selkänahkani väreilemään. Vaikka duunarimentaliteetti on persoonassani kenties jopa taiteilijaa vahvempi, se ei tee tyhjäksi sitä tosiasiaa, että haluaisin ahkeran luonteeni nettoavan tulosta ensisijaisesti luovan työni osalta. Se työ kun on erilainen kokemus joka ikinen päivä ja yö.

Kenties syynä on toisinaan ollut oma heikosti sävyjä erottava näkökenttäni ja eittämättä melkoisen äkkipikainen luonteeni, mutta kun eteeni on piirtynyt pääpiirteiltään identtinen eilinen, tänään ja huominen, olen ennen pitkää nostanut kytkintä. En vain kestä saman kaavan toistoa, kun sen homogeeniseksi piirtyneet ääriviivat alkavat varastaa huomion linjojen vivahteilta. Lopulta jostain sisäavaruuden kaukaisuudesta kantautuu se murtuva ääni ja sietokykyni ylittyy. Silloin jonkin on vain pakko… muuttua.

katala inspisUskon, että varsinkin monille aikuisikään ehtineille pelaajille lapsuudessa mielikuvitusta ja seikkailunhalua ruokkinut peliharrastus on nykyään huomattavasti lähemmin eskapismia ja oravanpyörän liikerataa häiritsevää sielunruokaa. Sitä se on monesti minullekin, varsinkin kun arkisen puurtamisen ja jännittävän vapaalennon välinen suhdanne menettää tasapainoaan ikävuosien karttuessa. On järjestäen haastavampaa ja haastavampaa löytää tilaa inspiraatiolle vastuun ja velvoitteiden puristusvoiman kasvaessa.

Loppujen lopuksi huomaan jahtaavani yhä samaa unelmaa kuin 16-vuotiaana: että arkeni olisi yhtä jännittävää seikkailua kuin se luova työ - musiikki ja kirjoittaminen etunenässä - jonka takia vilpittömästi uskon tätä elämää eläväni. Valitettavasti sen unelman häntä pysyttelee yhä kourani ulottumattomissa. Arjen ja inspiraation voimasuhdanne kallistuu alati ahdistavampaan epätasapainoon. Uusia mahdollisuuksia tule vastaan kuin satunnaisesti, ja niihin tarttuminen tylpistyy usein pettymisen pelkoon.

En jälleenkään varsinaisesti tiedä mihin olen matkalla näiden sanojen aallonharjalla, mutten jälleenkään viitsi liiaksi jäädä pohtimaan rivien väliin piiloutunutta motivaatiota. Jokin sisälläni kaipasi pakotietä ja kenties tämä sanojen kulkueeksi muovattu karjaisu täytti sen tarpeen. Ainakin toistaiseksi.

Sen nimittäin todeksi tiedän, että se kuuluisa murtuva ääni odottaa jo horisontin tuolla puolen. Toivottavasti uskallan vielä kuunnella sitä kun se lopulta kantautuu korviini.

 

Kommentit   

+1 # Sisäpiiri 07.11.2015 18:27
Suomessa on paljon laadukkaita kustantamoja ja erittäin ammattitaitoisia kustannustoimittajia. Jos lahjoja ja sanottavaa löytyy niin mikä estää? Vaikka olisi vähän haasteellisempaakin proosaa tarjolla, niin kyllä niitäkin läpi menee ja jopa menestyy, esim. Jaakko Yli-Juonikas tai vaikkapa tupla Finlandia-palkintoehdokas Laura Lindstedt. Harva toki päivätyöstään pääsee.
Mutta aina kannattaa yrittää. Intohimoinen kirjoittajahan kirjoittaa maksettiin siitä tai ei, joten mitään hävittäväähän ei ole.
Musiikkibisneksestä ei sitten ole kyllä hajuakaan.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
+11 # Saara 07.11.2015 18:28
Rakas ystävä. Tätä samaa sanomaa olen kuullut sun toitottavan jo yksitoista (11!) vuotta. Harmittaa puolestasi, ettei tyhjiö ole vieläkään täytetty koska tiedän, kuinka kovasti sinä kaipaat vapautta harmaasta massasta ja sitä, että voisit elää vain tehden sellaisia asioita, jotka tuottavat iloa ja joita sinä HALUAT tehdä. Valitettavasti elämä on perseestä koska se on kallista

Minä en siltikään ole menettänyt uskoani sinuun. Näkeehän jo tästä(kin) aikaansaannoksestasi (Nelinpeli), joka on tuottavin (henkisesti) ja tunnetuin tähän astisista.

Keep going, dahlink.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa
+1 # Urpokarhu 08.11.2015 12:53
Voisiko tämä arjen pelkääminen olla sitä että ei ole kokonaan sinut itsensä kanssa? Eli ei pysty olemaan rauhassa koska monta sisäistä asiaa on vielä kokonaan käsittelemättä? Ehkä pitää pystyä myös hyväksymään elämän rajallisuus. Nämä molemmat ovat jokaiselle ihmisille äärettömän vaikeita asioita hyväksyä.
Vastaa | Vastaa lainaten | Lainaa

Lisää kommentti

Turvakoodi
Päivitä