Tunnustan auliisti: tämä blogi meinasi jäädä kirjoittamatta, koska Assassin’s Creed Syndicate vei niin kokonaisvaltaisesti mennessään. Uppouduin niin tyystin pelin vietäväksi, että ajantaju katosi kuin itsestään. Ajatelkaa nyt, aikuinen mies.

Yksi yleisimmistä podcastimme Dear Nelinpeli -osioon lähetetyistä kysymyksistä koskee juuri tätä aihetta. Tai no, ennemmin kyse on julistuksesta tai patouman purkutoimenpiteestä kuin kysymyksestä. Siitä, että aikuinen ihminen ei ihan kaikille kavereilleen voi peliharrastuksestaan puhua. Siitä lasten leikin stigmasta, jota pelit ja pelaaminen yhä harteillaan kantavat.

Nelinpelin yleisöstä aika iso osa kuuluu samaan ikähaarukaan sitä pyörittävän nelikon kanssa. Kun aikanaan suoritimme uteliaisuuden nimissä pienen kyselyn katsoja- ja kuulijakuntamme fiiliksiä kartoittaaksemme, muistikuvieni perusteella vuosirenkaiden keskinäkymä oli siinä kolmen kympin paikkeilla. Jokaisessa Nelinpeli-tapahtumassa ja -tapaamisessa juttusille on tullut vähintään yksi aikuisen ikään ehtinyt uusi tuttavuus, joka ennen pitkää mainitsee kuinka vilpittömän ilahduttavaa oli löytää Nelinpelin kaltainen porukka, jossa aikuiset ihmiset puhuvat peliharrastuksestaan häpeilemättä, intohimoaan peittelemättä.

ikasimukaan fabuVaikka maailmalla suoritettujen tutkimusten perusteella pelaavan kansan keski-ikä on tätä nykyä lähempänä perheen pään kuin kuopuksen ikävuosia, peliharrastus itsessään joutuu yhä kamppailla asemastaan varteenotettavana harrastuksena ja ajanvietteenä. Melkoisena sarkasmin suurkuluttajana huomaan usein hirnahtelevani viiksieni alta kun löydän itseni puolustamasta rakasta peliharrastustani, mutta huumorin hohdokkuus tapaa näivettyä keskustelusta nopeasti. Syy siihen on itselleni selvä: leimaamisen taustalla on pelko.

Kuten olen aikaisemminkin maininnut, olen pohjimmiltani optimisti ja haluni uskoa ihmisiin on poikkeuksetta raudanluja. Siksi nöyrää kertojaanne niin usein sapettaakin se, että keskustelut oman peliharrastuksen mielekkyydestä tuntuvat olevan puolustuspuheen sijaan eräänlaisia sielunhoitosessioita, joissa pelaamisen taakseen jättäneet ihmiset hakevat synninpäästöä ratkaisulleen. Teinhän varmasti oikein, kun annoin innon nolostuttaa, nolouden muuttua häpeäksi ja häpeän valehteluksi. Olihan se syntymävuoteeni peilaten oikea ratkaisu, että syötin itselleni pajunköyttä väittäessäni, että tällainen hauskanpito ei enää kiinnosta.

Olihan oikein todeta, että tässä päivässä eläminen tarkoittaa eilisestä luopumista.

Ei, ystävä hyvä, ei ollut. Juuri tässä lepää se perimmäinen syy siihen, miksi pulssini nousee hälyttäviin lukemiin aikuisuuteen pikaliimattujen asenteellisten harhakuvien nostaessa rumaa päätään. En yksinkertaisesti saa mahdutettua itsepäisen kiviseen kallooni minkälaisen henkisen hyödyn kukaan voisi kuvitella keräävänsä jättämällä rakkaita asioita taakseen. Pinttyneenä optimistina en myöskään haluaisi kuvitella kanssaihmisiäni niin pinnallisiksi rassukoiksi, että haluaisin uskoa kenenkään tekevän päätöksiä omasta elämästään vain ja ainoastaan muiden mielipiteiden perusteella. Kuulostanee hitusen naiivilta, mutta niin selkokielelle väännetyillä itsestäänselvyyksillä on tapana kajahtaa.

Ironista kyllä, toinen suuri intohimoni kohde on musiikki ja se jos mikä on omiaan herättämään asennevammoja kuin sadepisarat sienennuppusia. Vaikka levyhyllyni ja iTunes-kirjastoni sisältö on vallan kirjava kattaus artisteja ja lajityyppejä, elämäni rakkaus on metallimusiikki. Tämä rakkaus ilmenee vaatekerroissani, joiden alta paljastuu usein jonkin metallibändin logoa kantava loimi. Jos laskisin kaikki ne kerrat kun aikuisen miehen ruhoani verhoava Mastodon- tai Mayhem-paita on kerännyt hämmentyneitä katseita, rikas mies ma oisin. Tapituksen takaa kurkkiva ihmetys kantaa samoja sävyjä kuin pelien kohdalla: eikö sinun olisi pitänyt jo luopua tuollaisesta?

ikasimukaan k18Nämä piparkakkumuotista puristetut, etäältä opitut ja pakkosyötöllä omaksutut asenteet saavat kaltaiseni idealistin näkemään punaista ensisijaisesti siksi, että kyse ei ole mistään muusta kuin pelkuruudesta. Hei, sinä, alistu konventioon koska niin minäkin tein. Laske aikatauluihisi sopivasti tilaa yhteiskunnallisesti hyväksyttyihin harrasteisiin, joihin ei todellakaan kuulu virtuaalimaailmojen kartoitus tai ärisevät sähkökitarat. Unohda sarjakuviin perustuvat elokuvat ja muista laittaa A-studio nauhalle. Siirry t-paidoista kauluksellisiin neuleisiin, jotka puserretaan tiukasti housuihin. Päästä mielikuvituksesi lerpahtamaan. Ja ennen kaikkea: lakkaa antautumasta ilonpidolle.

Tiedetään, kärjistän isosti ja antaumuksella. Toisinaan se vain on tarpeen. Minulle aikuistuminen ei ole koskaan merkinnyt antautumista tai luopumista, korkeintaan vastuullisuuden kasvamista. Kaappiin pitää saada sekä valot että ihmiselle ja kissalle kelpaavaa ruokaa. Siinä se. Minun on hyvin vaikea löytää tästä arkisesta yhtälöstä sitä koloa, johon mahtuisi sellainen ajatus, että aikuistuminen olisi synonyymi ilottomuudelle ja innottomuudelle.

On vilpittömästi hämmentävää löytää itsensä toistuvasti ja taas toistuvasti tilanteista, joissa kanssani samoihin aikoihin maailmaan pyörähtänyt lajitoveri kuiskii rivien välistä omaa ulkomaailmallisten paineiden muokkaamaa asennettaan kuin jonkinlainen uskonnollisen hurukultin värvääjä. Että antaisit nyt sinäkin olla. Päästäisit irti noista intohimon kohteista, lappaisit peliohjaimet pahvilaatikoihin ja riisuisit ne Emperor-paidat. Ottaisit sinulle varatun paikan tässä harmaan massan jonossa ja liittyisit onnettomien kulkueeseen.

Kiitos kaunis, mutta jätän väliin. Minulle elämä on muutakin kuin hengittämistä, eikä se tosiasia muutu ikävuosien myötä miksikään.