Kerron teille pienen tarinan.

Kun olin lapsi, osapuilleen kuusivuotias, olimme äitini kanssa lomamatkalla… jossain. Jugoslaviassa, Egyptissä tai Turkissa. En enää muista mikä maa silloin oli kyseessä, onhan tapauksesta jo kolmisen vuosikymmentä. Siitä huolimatta yksi kuvajainen vaanii muistojeni seassa niin kirkkaana ja värikylläisenä, että sen tempautuminen takaraivoni sopukoista osaa yhä kouraista sydämestä. Sitä muistoa tähdittää pieni riutunut kissanpentu.

Se likaiseen turkkiin kietoutunut silmäpuoli kissa seurasi minua ja äitiäni monta korttelia. Kiehnäsi jalkojeni juuressa ja kerjäsi läheisyyttä. Arvatenkin myös ruokaa. Äitini kielsi toistuvasti koskemasta siihen tautien pelossa, mutta minä halusin vain ottaa sen syliin. Silittää. Antaa niin paljon ruokaa kuin olisin pienillä käsilläni jaksanut kantaa. Kääriä sen t-paitaani ja pitää hyvänä. Salakuljettaa Suomeen ja suojella sitä pientä, likaista olentoa kaikkine voimineni. Mutta en saanut edes silittää.

suojelen kisutipuTies mikä sen pienen takkuturkin kohtaloksi lopulta koitui, mutta sen verran voin taivaanrantaa maalailla, että tämän miehen ajatuksissa se elää ikuisesti. Ja miksi? Koska halusin - haluan - suojella sitä kaikelta. En ollakseni mielikuvieni mittainen mies tai kuullakseni haltioituneiden sivustakatsojien ylistystä, vaan koska se yksinkertainen mielihalu olla muurina heikomman ja pahantahtoisen välissä on kuin osa ohjelmointiani. Nakutettu olemukseni peruskallioon.

Ehkäpä siksi monet ikimuistoisimmista pelikokemuksista ovat minulle olleet sellaisia, joissa kontolleni asetetaan jonkun heikomman, sympatiani puolelleen voittaneen hahmon kohtalo. Kun Mass Effect 2:n itsemurhatehtävän kynnys kutitteli Shepardini varpaita, huoli tulevasta ei kiteytynyt oman hahmoni nahan kunnossapitoon, vaan pureskelin kynsiäni arvuutellen miehistöni kohtaloa. The Walking Deadissa jokaista yhteenottoa elävien kuolleiden kanssa kehysti yksi kysymys: onko Clementine turvassa?

Hiljattaisina humpuuki-itsetutkiskelun hetkinä olen ollut huomaavinani, että nämä hoivaamis- ja paimentamisviettiä mukailevat taipumukseni näyttäytyvät peleissä tekemissäni valinnoissa myös toisenlaisin ilmein. Etenkin joukkuepohjaisissa moninpeleissä roolini valikoituu järjestäen kuin itsestään: päädyn joko tovereitteni haavoja paikkaavaksi lääkintämieheksi tai etulinjassa vihollisten terävintä kärkeä taittavaksi keskihyökkääjäksi. Mikäli peliseura on tuttua ja mieluisaa (kuten se tapaa olla), minun tapauksessani optimaalinen pelinautinto lepää huolenpidon vaa’ankielellä. Minä suojelen sinua.

suojelen sudetPuhun hienoista periaatteista, mutta tällaisenaan ihanteista puhkuminen on pelkkää sanahelinää. Tosielämässä tuumasta toimeen johdattavaa impulssia tapaa estellä yksi jos toinenkin vaikeaselkoinen, itsesuojeluvaiston mittasuhteita näpäyttelevä kysymys. Uskaltaisinko mennä väliin? Jäisinkö muuriksi, viime hetkellä väistymättä? Käärisinkö varmasti suojiini?

Ikävä kyllä sellaisiin kysymyksiin vastausta ei tarjoa kuin tosipaikka. Toisaalta siksi kai me usein löydämme itsemme peliohjaimen takaa: ollaksemme jotain muuta, jossain muualla. Kaivertaaksemme sisimpämme ihanteet ja varjopuolet jonkinlaiseksi virkaatekeväksi doppelgangeriksi, jonka vastaanottamat iskut eivät satuta ohjastajaansa. Paetaksemme maailmaan, jossa periaatteiden noudattamisen vaatima vero ei uhkaa henkeä tai terveyttä, korkeintaan energiamittaria.

Ollaksemme niin suuria kuin tiedämme kykenevämme, mutta harvoin uskallamme, olla.

En ole koskaan kertonut kissatarinaa kenellekään. Tuskin äitinikään muistaa sitä enää. Mutta se kulkee mukanani jokaisesta päivästä seuraavaan, kirkkaana ja värikylläisenä. Sydäntäsärkevänä. Ja syy sen pienen hetken leimautumiseen niin tiukasti muistikuviini on ainakin itselleni päivänselvä. En suojellut heikompaa pahalta maailmalta, ja tietoisuus siitä jätti lopullisen jäljen. En uskaltanut, jäänyt tai käärinyt suojiini.

Ja tiedättekö mitä? En halua antaa sen toistua - en edes silloin, kun sotaa vain leikitään.