Säästin tarkoituksella tämän viikon blogin julkaisun iltamyöhälle. Aihe on tällä kertaa nimittäin sellainen, joka tapaa kaihtaa päivänvaloa. Tarkoitus on tunnelmoida noista tarinoiden synkissä sopukoissa majapaikkaansa pitävistä juonittelijoista ja tuomiopäivän nappulalla sormeaan lepuuttavista antisankareista. Niistä pahiksista.

Ne hahmot kun tapaavat olla niitä, joista tunnistamme helpoiten itsemme.

arvet cancermanHans Gruber. Pennywise-klovni. Salaisten kansioiden Syöpämies. Darth Vader. Lista on loputon. Pahat, katalat, petolliset, äkkipikaiset. Arvaamattomat. Kuolettavat. Ne hermonystyröillämme tanssahtelevat paholaismaiset varjoissa kulkijat, joiden edessä sankarimme kompuroivat ja toisinaan kaatuvat. Ne nyrkkiään maailmalle puivat mustasydämiset valloittajat ja kapinalliset, jotka lopulta saavat palkkansa. Eikä sitä liksaa makseta tilisiirtona.

Olen aina tuntenut huomattavasti konkreettisempaa läheisyyttä tarinoiden pahiksia kuin heeroja kohtaan, enkä taida olla yksin. Syitä taasen piisaa sen verran kirjavasti, että ihan yhteen napurimpsuun en yritä ympätä edes murto-osaa.

Toki voidaan sanoa, että tarinoiden sankareita sitovat monenlaiset viitteelliset säännöt ja eettiset linjanvedot joita pahisten ei tarvitse noudattaa, mutta kyse on muustakin kuin näennäisestä vapaudesta. Arkkityyppimäiseen pahuuden käsitteeseen on aina yhdistetty tietynlainen lankeamisen, luopumisen mielikuva ja uskonkin, että monet ihmiset hautovat alitajuista kaipuuta päästää ote herkeämään varsinkin nykypäivänä. Sankaruuden ihanne herättää mielikuvia tietynlaisesta peräänantamattomuudesta ja pysähtyneisyydestä. Sankaruuden vastavoima taasen vaatii vain, että antaa itsensä langeta. Luopuu ja lipuu. Se tunne on sellainen, jonka jokainen joskus ihan vähänkin tuhmaksi äitynyt tietää. Kylläpä teki hyvää, etten jäänyt tähän jäpittämään. Annoin vain mennä. Päästin irti.

Eikä sovi unohtaa sitä, kuinka voimakkaasti adrenaliini alkaa virrata kun edes vähän tempaisee sääntöjä vastapalloon. Siihen(kin) tunteeseen on helppo jäädä koukkuun.

arvet varjotToden teolla kiintoisiksi nämä käsikirjoituksessa pahalaisiksi leimatut hahmot muuttuvat siinä vaiheessa, kun motiivit alkavat selvitä ja viihdepiipun toisessa päässä huomaa nyökyttelevänsä hiljaa itsekseen, että perkele, kyllä tuo kaistapäiseksi mielipuoleksi väitetty sarjamurhaaja ihan hyvin kantansa perustelee. Että en minä nyt kehtaa ihan ykskantaan enää mulkuksi haukkua.

Esimerkiksi scifi-sarjojen kuninkuusluokan kärkisijoilla keikkuva Babylon 5 lähti kokonaisuutena käyntiin toden teolla vasta siinä vaiheessa, kun myyttiset Varjot astuivat estradille. Tietynlaisina intergalaktisen spartalaisuuden sanansaattajina tämä muinainen rotu halusi edesauttaa nuorempien tähtimatkaajarotujen kehityskulkua usuttamalla kaikki rodut sotapolulle toisiaan vastaan, mutta myös Varjojen tapauksessa taustalla oli pinttynyt ja ehdoton usko oman asian oikeamielisyyteen. Rajoituksiin ja paimentamiseen nojaavista Vorloneista poiketen Varjoilla oli lähihistoriamme sotilasjohtajien ja patrioottirunoilijoiden mielenlausumia heijastava näkemys kehityksestä: konflikti ajaa eteenpäin. Teräksen laatu selviää vain vasaraa ja alasinta vasten.

arvet scorpiusToisessa scifi-eeposten klassikkokaanoniin kuuluvassa sarjassa, FarScapessa, sankarien eteen seisahtui kenties kaikkien aikojen ikimuistoisin vastavoima, Scorpius. Wayne Pygramin teatraalisesti tulkitsema sotilasjuntta on nerokas, määrätietoinen ja ennen kaikkea täysin sinut kieroon kasvaneen olemassaolonsa kanssa. Raiskauksesta syntynyt puoliverinen luonnonoikku on käytännössä koko ajan kuolemaisillaan, mutta tarrautuu elämään kuin hukkuva mies joenuoman kaislikkoon. Sarjan edetessä hahmon traagiset edesottamukset ja pohjimmiltaan hyväntahtoiset tarkoitusperät saavat reilummin tilaa parrasvaloissa, ja katsoja huomaa itsekin arpovansa josko Scorpius on sittenkään millään muotoa ilkimykseksi laskettava hahmo. Harmaata aluetta on yksinkertaisesti liikaa, semminkin kun Scorpiuksen kammottava elinkaari on omiaan herättelemään sympatian väreitä selkänahassa.

Samaten omat lempisankarini suuresti rakastamissani sarjakuvissa ovat useimmiten niitä hahmoja, jotka roikkuvat pari tikapuunmittaa täysjärkisyydestä irrallaan. Esimerkiksi Batmanin hupun taakse piiloutuva Bruce Wayne on loppujen lopuksi täysin repaleinen ihmisenkuvatus, riittämättömyyden tunteistaan voimavaroja ammentava sosiopaatti ja lähes sävyttömän oikeudenmukaisuuden näkemyksen ajama sortaja. Toinen kaikkien aikojen lemppareistani ei myöskään pärjää erityisen hyvin sosiaalisen käyttäytymisen saralla, sillä Tuomarin kallopanssarin takaa ysimillistä oikeutta jakavasta Frank Castlesta ei saisi salonkikelpoista edes Sillä silmällä -ohjelmassa. Castle pukee kostonjanonsa moraalisesti oikeutettavien rangaistusten jakamisen kuosiin, mutta kaiken taustalla on perinpohjaisesti särjetty isän ja aviomiehen sydän.

Uskoakseni tarinoiden nimellisesti pahat ja ambivalenssin rajoilla häilyvät hahmot osuvat meitä sydänpohjan herkemmille alueille siksi, että tunnistamme niissä arkkityypeissä osasia omasta luonteestamme, jotka eivät välttämättä kestä päivänvaloa tai jotka koristelemme ajatuksissamme häpeän sävyin. Taivaan lempeästä syleilystä laskeutuva puhtoinen sankari ei jätä heijastuksia peilin pintaan, mutta palasiaan korjaileva, vajavaisuuksiensa piinaama ja putkimaisen näkemyksensä motivoima antisankari näyttäytyy aina tunnistettavampana verrokkina omalle mielenmaisemallemme.

Kukaan meistä ei selviydy elämän koettelemuksista naarmutta tai kolhutta, ja hyvä niin. Arvet kertovat eletystä elämästä. Vastoinkäymiset muokkaavat meitä kuin savea ja virheistä netotut oppitunnit ovat järjestäen tukevampia ohjenuoria kuin astetta aurinkoisemmat elämänkokemukset. Siksi niiden arpien pitääkin näkyä. Siksi niitä huomaa etsivänsä myös kuvitteellisten hahmojen pinnalta ja siksi sellaiset hahmot jäävät verevämmin mieleen. Elämä on jättänyt heihin jälkensä. Ihan niin kuin sinuun ja minuun.

 

Kiitokset blogiaiheen inspiraatiosta #nelinpeli-kanavan aktiiveille Ukkosenjumala, Cleawax ja Fator_Dee.