Tuijotan ulos ikkunasta. Oikea käsi veivaa laiskasti lusikkaa samalla kun vasen uppoutuu puolityhjään cashew-pähkinäpussiin. Herätyskellon torkkutoiminto havahtuu neljännen kerran. Aamuaurinko lymyilee jossain horisontin takana ja taivas on alakuloisen siniharmaa. Pääni nojautuu taaksepäin, huokaan syvään ja sukellan katonrajan haavekuviin. Jokin jossain murtuu.

Tasaantuminen on raivostuttavaa. Sielua musertavaa tyhjäkäyntiä, joka juo ahnaasti elämänilon sammiosta tippa kerrallaan. Kun luonnonvoimat on vihdoin taltutettu ja vuorenhuippu törröttää jalkojen alla, edessä on vääjäämättä kenties suomen kielen yksinäisin kysymys: mitä nyt?

Kommentit (0)   Kommentoi   Lue lis...

Tunnustan auliisti: tämä blogi meinasi jäädä kirjoittamatta, koska Assassin’s Creed Syndicate vei niin kokonaisvaltaisesti mennessään. Uppouduin niin tyystin pelin vietäväksi, että ajantaju katosi kuin itsestään. Ajatelkaa nyt, aikuinen mies.

Yksi yleisimmistä podcastimme Dear Nelinpeli -osioon lähetetyistä kysymyksistä koskee juuri tätä aihetta. Tai no, ennemmin kyse on julistuksesta tai patouman purkutoimenpiteestä kuin kysymyksestä. Siitä, että aikuinen ihminen ei ihan kaikille kavereilleen voi peliharrastuksestaan puhua. Siitä lasten leikin stigmasta, jota pelit ja pelaaminen yhä harteillaan kantavat.

Kommentit (0)   Kommentoi   Lue lis...

Kerron teille pienen tarinan.

Kun olin lapsi, osapuilleen kuusivuotias, olimme äitini kanssa lomamatkalla… jossain. Jugoslaviassa, Egyptissä tai Turkissa. En enää muista mikä maa silloin oli kyseessä, onhan tapauksesta jo kolmisen vuosikymmentä. Siitä huolimatta yksi kuvajainen vaanii muistojeni seassa niin kirkkaana ja värikylläisenä, että sen tempautuminen takaraivoni sopukoista osaa yhä kouraista sydämestä. Sitä muistoa tähdittää pieni riutunut kissanpentu.

Kommentit (0)   Kommentoi   Lue lis...

Säästin tarkoituksella tämän viikon blogin julkaisun iltamyöhälle. Aihe on tällä kertaa nimittäin sellainen, joka tapaa kaihtaa päivänvaloa. Tarkoitus on tunnelmoida noista tarinoiden synkissä sopukoissa majapaikkaansa pitävistä juonittelijoista ja tuomiopäivän nappulalla sormeaan lepuuttavista antisankareista. Niistä pahiksista.

Ne hahmot kun tapaavat olla niitä, joista tunnistamme helpoiten itsemme.

Kommentit (0)   Kommentoi   Lue lis...

Ihmiset ajautuvat erilleen hämmästyttävän vaivattomasti. Tulee uusia kiinnostuksen kohteita, perheenlisäystä ja työvelvoitteita. Vanhat piirit ja porukat katoavat ympäriltä kuin itsestään. Pari kertaa vuodessa vaihdetaan samat latteudet puhelimitse tai tietoverkkojen välityksellä, että nyt kyllä ryhdistäydytään ja käydään vihdoin vaihtamassa kuulumisia tuopposen yli. Nyökytellään välimatkan molemmin puolin, että nyt kyllä. Valitettavasti materialisoituminen niiden tuoppien taakse on niin kovin vaikeaa.

En oikeastaan koe olevani yksinäinen ihminen, mutta totta on sekin, että tätä nykyä puhelimeni ei pirise ellei minulta haluta jotain. Tunnen kuitenkin olevani jollain tasolla yksinäinen vain silloin, kun havahdun huomioimaan kuinka yksin todella olen. Kun tietoisuus eristäytyneisyydestäni velloo aaltona ajatusteni yli. Se on eriskummallisella tavalla ristiriitauttava tunnerykelmä, koska erakkoluonteena kaipaankin yleensä enemmän irtiottoa ja hajurakoa kuin tauotonta ihmiskontaktia. Toisaalta siksi kai olenkin elämäntapapelaaja.

Kommentit (0)   Kommentoi   Lue lis...